Karmides katsahti syvälle noihin silmiin. Hän tahtoi päästä vakaumukseen, ettei se minkä näki ollut silmänhairausta. Kun Hermione hiljaa veti kättään takaisin, niin hän tarttui siihen nopeasti.
— Karmides, sanoi Hermione, — ylistetyt olkoot jumalat! Olen löytänyt sinut jälleen.
— Hermione!
Karmideen silmiä hämärsi kyynel, vaan se suloinen hymy, joka näkyi tytön kasvoissa, heijastui hänen omistaan. Hiljaisuus vallitsi, jota ei kukaan tahtonut häiritä. He katselivat toisiaan ja tunsivat tällä hetkellä ainoastaan pitkän, tuskallisen eronajan ja autuaan, odottamattoman yhtymisen.
— Armas veli, sanoi Hermione vihdoin, — sinun tulee nyt unohtaa surusi ja olla onnellinen.
— Ah, minun suruni! Sano: hairahdukseni, Hermione!
— Ja sinun tulee iloisella luottamuksella rukoilla jumalilta sitä puolisoa, jota sydämesi toivoo, joka kieltäytyy kaikesta, seuratakseen sinua onneen tai onnettomuuteen, korkeuteen tahi alhaisuuteen. Minäkin tahdon rukoilla jumalilta tätä kaikkein parasta lahjaa uudestaan löydetylle Karmideelleni.
— Oi, tee se, Hermione. Jumalat kuulevat sinua.
— Puhun isälleni tästä kohtauksesta…
— Ah, isäsi vihaa minua, ja hänellä on siihen syytäkin…