— Ei, minä näytän, ettei hän sinua vihaa. Kerron hänelle yhtymisestämme, eikä ole kauan viipyvä, ennenkuin hän etsii sinut ja tuo sinut takaisin siihen pesään, josta lensit pois.
— Milloin saan nähdä sinut uudestaan?
— Pian ja tästä lähtien usein, Karmides.
— Ehkä huomenna?
— En tiedä. Tahdon puhua isäni kanssa. Ensi kerralla tapaamme toisemme avonaisesti hänen kasvojensa edessä…
— Siihen voi mennä aikoja, Hermione, vaan nyt tarvitsen sinun läsnäoloasi. Ja jos isäsi kieltää, mikä sitten tapahtuu? Olemmeko silloin uudestaan erotetut? Voihan käydä niin, että hän ajaa minut pois luotasi, ettei edes tahdo kuulla puhuttavan Karmideesta.
— Hän ei tee niin.
— Mutta jos, toisti Karmides … — kuinka saan sitten taas tilaisuuden nähdä sinut? Minulla on niin paljo sinulle sanottavaa … ja minun on vaikeata jättää sinut, kun en tiedä, onko se kenties ainaiseksi.
Levottomuus, joka ilmautui näissä sanoissa, ja ääni, jolla ne lausuttiin, hyväilivät Hermionen korvaa.
— Me näemme toisemme uudestaan joka tapauksessa, sanoi hän. — Tämä paikka on lempipaikkani ja auringonlaskun hetki on lempihetkeni. Tiedät siis, mistä voit minua etsiä… Katso, Karmides, kuinka kuu on noussut korkealle, sillaikaa kun olemme puhelleet! Alkmeene, joka odottaa minua, mahtaa olla hyvin uninen. Ehkä hän on minua etsimässä. Hyvää yötä, Karmides! Merkitse tämä ilta valkealla kivellä ja uneksi tänä yönä lapsuutesi unelmia!