Karmides painoi Hermionen kättä rintaansa. He vaihtoivat vielä sulopuheisen, vaan sanoin selittämättömän katseen. Karmides laski tytön käden hitaasti pois omastaan, kääntyi ja meni. Hermione näki hänen katoavan puiden varjoihin. Itse hän lähti lehtimajasta ja suuntasi askeleensa taloon; autuaat tunteet laajentelivat hänen poveaan ja hänen silmänsä kohosivat ilosta hurmautuneina ja kiitollisina sen äärettömän temppelin tähtikupua kohden, jossa sovintojuhla nyt oli vietetty hänen rakastettunsa kanssa.
Alkmeene odotti uskollisesti makuukamarissa emäntäänsä. Nuori kamarityttö näytti torkkuvan unen horroksessa lampun vieressä, kyynärpää yöpöytään nojautuneena, kun Hermione astui sisään. Vaan nostaessaan silmiänsä hän katseli salavihkaa tutkien emäntänsä kasvoja, eikä hänen ollut vaikea huomata niiden loistoa.
— Karmides on siis onnistunut, ajatteli tyttö. — Senhän sanoinkin piispalle.
Riisuttaessa Hermione puheli tavallista iloisemmin ja tuttavallisemmin kamarineitsyensä kanssa.
— Mutta sano minulle, Alkmeene, sanoi hän, — miksi annat tuon kunnon Okoksen huokailla turhaan? Luuletko, etten ole sitä huomannut? Et ole niin kylmäkiskoinen häntä kohtaan kuin olet olevinasi, Alkmeene.
— Mitä puhut, hyvä emäntäni! sanoi tyttö punehtuen, irroittaessaan otsasidettä Hermionen tukasta.
— Okos on hyvä nuorukainen, Alkmeene. Isäni ja minä pidämme häntä suuressa arvossa.
— Minä luulen, että Okos vaan tekee pilaa minusta, väitti kamarineitsyt. — Ei saa uskoa semmoisen jokaista sanaa. Silloin pettyisi usein.
— Voi, sinä hupakko! Etkö näe, että kiusaat häntä teeskennellyllä kylmyydelläsi? Hyi semmoista teeskentelyä! Vaan et ole läheskään niin yksinkertainen kuin olet olevinasi. Vai tahdotko, että minä sanon Okokselle, että hänen hellyytensä tosin huvittaa Alkmeenea, vaan ettei Alkmeene voi rakastaa häntä vastavuoroa?
— Älä kaikin mokomin, hyvä emäntäni! Sitä et saa sanoa hänelle.