Hermione puhui alhaalla laaksossa olevasta kauniista vuokratalosta, jonka Kryysanteus oli määrännyt Okokselle ja hänen isälleen Meedeelle, vanhalle portinvartijalle, jonka varmaankin nyt monen vapaaehtoisen palvelusvuoden perästä tekee mieli avata ja sulkea omaa oveansa ja paistattaa aurinkoa omalla kynnyksellään.
Alkmeene taas puhui emäntänsä kauniista kiharoista, joita oli ilo järjestellä, ja hänen kauneudestaan, joka tänä iltana oli tavallista häikäisevämpi.
Hermione kuunteli tällä kertaa kärsivällisesti, jopa nähtävästi mielissäänkin hänen sanojaan.
— Minä ajattelen Eusebiaa, sanoi Alkmeene, — ja ihmettelen hänen sokeuttaan. Hän tahtoo olla sinua kauniimpi, Hermione, ja hän kadehtii sinua, sen tiedän.
— Kuinka sen tiedät?
— Minä puhelen usein hänen ensimäisen kamariorjattarensa kanssa. Eusebia tahtoo aina tietää, kuinka olit puettu, kun sinua viimeksi nähtiin Kerameikoksella. Ja kun se hänelle sanotaan, niin hän huudahtaa: kuinka huono aisti noilla Ateenan naisilla on! Ja kuitenkin hän apinoi sinun hiuksiesi asentoa ja jokaista kitoonisi poimua. Häntä harmittaa, ettei ole voinut saada täällä Ateenassa käytäntöön roomalaisia vaatekuosia. Voi, minun täytyy nauraa, kun ajattelen ensimäisiä päiviä, jotka hän vietti kaupungissamme. Hän tahtoi hämmästyttää Ateenalaisia, se on varmaa ja totta. Ja kyllä hän herättikin huomiota, kun ilmestyi eriskummallisessa kukillisessa silkkihameessaan; häntä oli kaksi orjatarta tukemassa, ja edellä kävi orja, joka ilmoitti: tässä on epätasainen kivi tielläsi … tästä katu menee ylöspäin … tästä katu menee alaspäin … ikäänkuin hän itse olisi ollut sokea eikä voinut nähdä, askeltakaan eteensä.
— Minä muistan tuon kaiken, Alkmeene.
— Se oli paljasta pöyhkeyttä, haltijattareni.
— Ei, sitä ei se ollut, Alkmeene. Eusebia oli tottunut roomalaisiin tapoihin. Naiset käyttäytyvät niin Roomassa.
— Mutta onhan se rumaa ja naurettavaa.