VIIDES LUKU.

Epäilijä.

— Mitäkö lajia filosofeja minä olen? Niinkö kysyit, vanha kunnianarvoinen portinvartija? Minä kuulun kaikkein syvämietteisimpään oppilahkoon. Minä olen epäilijä… Teidän ei tarvitse tietää enempää. Ja samalla kuin epäilen, riittääkö tämä pikarillinen viiniä sammuttamaan janoani, epäilen myös, lieneekö sinulle, hyvä Okos … Okoshan sinun nimesi oli? … vastenmielistä heti täyttää se uudestaan, kun sen nyt tyhjennän. Maljanne, hyvät ystävät! … Kryysanteuksen viini on hyvää. Kas tuossa saat tyhjän pikarin, Okos! Kiidä, sinä nuori Ganymeedes, täyttämään se reunoille uudestaan. Eipä satu joka päivä, että saatte kunnian nähdä filosofia näin tuttavallisena jäsenenä teidän muutoin kaikin puolin kunnioitettavassa piirissänne. Linnunpaisti on hyvää, rakas kokki, vaan minä epäilen, tokko sinä voit laittaa kurkea niin taitavasti, kuin ystäväni ja oppilaani, muinaiskalujen-kerääjän, kokki. Älä loukkaudu huomautuksestani, kunnon kokki. En väitä sitä varmuudella, sillä ylipäätään ei voi mitään varmuudella sanoa. Minä ainoastaan epäilen, ymmärräthän.

Puhuja oli Iifikrateen jälkeläinen, sama nuori mies, joka kerran tuli
Petroksen luo armonhakijana, vaan silloin, tavatessaan odottamatta
Kryysanteuksen, äkisti huomasi tulleensa väärään paikkaan ja oikeastaan
aikoneensa ystävänsä muinaiskalujen-kerääjän, piispan naapurin luo.

Nuori mies, tuttu nimellä Kimoon, oli nyt puettu karkeaan mantteliin sitä kuosia, jota filosofit käyttivät, ja oli vuoden aikaa ollut käymättä parturilla, niin että, — luonto kun oli lahjoittanut hänelle hyvän parrankasvun, — häntä nyt kaunisti kunnioitusta herättävä parta. Nämä merkit näyttävät, että hän oli tehnyt päätöksensä, lakannut tuumimasta kirkonoppilaan asemaa ja pyhää kastetta ja sen sijaan ruvennut tieteiden tiedettä aprikoimaan. Hän oli nyt kuin olikin ryhtynyt filosofiaan ja, kuten olemme kuulleet, epäileväiseen.

Luonto ja ystävyys olivat yhteisesti auttaneet kelpo Kimoonia edistymään filosofiassa — luonto, joka, kuten mainittu, oli lahjoittanut hänelle vahvan parrankasvun, ja ystävyys, joka muinaiskalujen-kerääjän persoonassa oli antanut hänelle tuon karkean, vaan eheän manttelin. Ei kuitenkaan saa käsittää asiata niin, että ainoastaan parta ja mantteli tekivät Kimoonin ajattelijaksi. Hän oli myös perehtynyt logiikkaan; olihan hänen ystävänsä muinaiskalujen-kerääjä tuohon anteliaisuuteen viehättynyt, kun kerran ällistyen kuuli, kuinka sukkelasti Kimoon osasi tehdä mitä eriskummallisimpia sarvipäätöksiä ja krokodiilipäätöksiä. Mantteli ja parta olivat vain ulkonaisia merkkejä, jotka hän oli hankkinut, saavuttaakseen sen kunnioituksen, johon hänen persoonansa oli oikeutettu.

Kimoon oli kuitenkin siksi ujo tai siksi kateellinen viisautensa puolesta, ettei esiytynyt julkisissa oppisaleissa. Hän ei myöskään seurustellut tiedetoveriensa kanssa, joko siksi että hän heitä halveksi, tai siksi että he eivät tahtoneet häntä tiedetoveriksi tunnustaa. Vaan jos hänen kynttilänsä puuttui oppisaaleista, niin hän kävi sitä ahkerammin varakasten kunnon käsityöläisten luona, joilla oli kutakuinkin hyvä ruoka ja mukiin meneviä viinejä. Sellaisten isäntien luona hän ei suinkaan pannut kynttiläänsä vakan alle. Hän kummastutti heitä syvämietteisellä puheella ja näppärillä johtopäätöksillä, ja jollei logiikka pystynytkään heidän päähänsä, niin hän hankki itselleen heidän kunnioituksensa puhumalla loistavasta suvustaan ja siitä läheisestä ystävyydestä, joka vallitsi hänen ja keisari Julianuksen välillä. Keisari, niin hän vakuutti, oli yleensä filosofien ystävä, vaan erittäin filosofi Kimoonin. Keisari oli tarjonnut Kimoonille palatsin Konstantinopolissa ja satatuhatta kultakolikkoa, vaan Kimoon oli hylännyt lahjan, koska hän periaatteesta rakasti köyhyyttä eikä tahtonut erota Ateenassa olevista hyvistä ystävistään.

Kimoonin seurustelu ei kuitenkaan kokonaan rajoittunut hyvästi toimeen tulevien käsityöläisten piiriin. Ollen yläpuolella kaikkia etuluuloja, hän toiselta puolen, kun hänen nimittäin oli kova nälkä, alensi itsensä yksin orjainkin, eritoten varakasten talojen kokkien seuraan; toiselta puolen ei ollut harvinaista että häntä nähtiin nuorien epikuurolaisten vieraana, vieläpä prokonsuli Annæus Domitiuksenkin luona, tämän tuttavallisissa juomingeissa, kun ei parempaa noljattajavierasta ollut saatavana, jota kohtaan seura saattoi tyhjentää halunsa tehdä pilaa ja kujeita.

Sellaisissa tilaisuuksissa Kimoon osoitti, että hänellä oli todellisen filosofin mielenmaltti. Se pilkka, jonka esineenä hän silloin oli, ei koskaan järkyttänyt hänen tyyneyttänsä, vielä vähemmin hänen nälkäänsä ja janoansa.

Kimoon käveli mielellään kaupungin ihmisistä vilisevissä pylväskäytävissä, vaan teki myöskin kernaasti pieniä vaelluksia vapaan luonnon helmassa. Tänään hän oli satamakaupungista lähtenyt huvikävelylle Kryysanteuksen viehättävän maatalon läheisyyteen, kun hänet yllätti sade, joka antoi hänelle aiheen etsiä suojaa sen katon alta. Hän olisi kuitenkin luultavasti pitänyt parempana kestää rajuilman taivasalla, ellei olisi tietänyt, että sekä Kryysanteus että Hermione olivat kotoa poissa. He olivat lähteneet kaupunkiin, jossa Kryysanteus aikoi pitää julkisen esitelmän uskonnosta. Hän ja hänen oppilaansa olivat nimittäin sopineet siitä, että vanhan uskonnon menoihin oli yhdistettävä sama tapa, joka niin tehokkaasti oli edistänyt ja yhä edisti kristinoppia: julkiset uskonnolliset puheet.