Huvilan palvelusväki kohteli Kimoonia sillä ystävyydellä, jota hän oli odottanut. Filosofinmantteli teki asianmukaisen vaikutuksensa vanhaan Meedeeseen ja muihin palvelijoihin. Kimoon kysyi Kryysanteusta, ja hänelle sanottiin, minkä hän jo tiesi, että Kryysanteus oli kaupungissa. Hänen toiveensa saada suojaa rajuilmaa vastaan, ja hänen viittauksensa, että jalankulkija filosofi saattoi tarvita jotain virkistävää, otettiin heti varteen. Kiiruhdettiin kattamaan pöytä muutamaan pylvähistöön, ja se tuttavallisuus jolla vieras kohteli ympäristöään, hänen puheliaisuutensa ja se hilpeä mieliala, joka tuli näkyviin kun hän oli muutaman kerran tyhjentänyt pikarinsa ja antanut sen uudestaan täytettäväksi, oli koonnut useat mies- ja naisorjat hänen ympärilleen.
Oltiin jo melkein illan suussa. Taivasta peittivät pilvet, joita mereltä käyvä tuuli ajeli, ja sadetta tuli yhä virtoinaan.
— Niitä on siis filosofeja, kysyi vanha Meedes tiedonhaluisesti, — jotka sanovat itseään epäilijöiksi?
— On kyllä. Ne ovat syvämietteisimmät kaikista filosofeista, vastasi
Kimoon, lintupalasta pureskellen.
— Sitte mahtaa minun herrani Kryysanteus olla sen oppilahkon miehiä, sanoi ukko, — koska ne ovat viisaimmat.
— Ei, ilmoitti Kimoon, — sinun herrasi on tosin sangen viisas, sangen syvämietteinen, ehtinyt sangen pitkälle tieteessään, vaan meidän miehiä hän ei ole.
— Vai niin. Mutta mitä te sitte oikeastaan epäilette?
— Me epäilemme kaikkea, hyvä ukko, sitäkin, epäilemmekö.
— Zeus auttakoon, sepä oli kummallista, huomautti Meedes.
— Hyvä ystävä, se kuuluu kummalliselta sinun epäfilosofisille korvillesi, sanoi Kimoon, hakien silmillään Okosta, joka viipyi pikarin kanssa, — vaan itse asiassa se on hyvin luonnollista, vieläpä ainoa katsantokanta, joka sopii todellisesti viisaalle. Koetan tehdä sen sinulle käsitettäväksi, vaikka minun täytyy siihen tarkoitukseen uhrata perusteellisuus selvyyden vuoksi. Ymmärrätkö esimerkiksi, ettet näkisi, ellei sinulla olisi silmiä?