— Sattuu. Kun on huonosilmäinen niinkuin minä, niin…
— Vaikka olisit kirkassilmäinen kuin kotka, niin se sattuisi sinulle sittenkin, hyvä ukko. Silmät valehtelevat lakkaamatta. Ne saavat meidät uskomaan, että on olemassa avaruus. Ne uskottavat meille, että on liikkumattomuutta ja liikettä ja eri nopeuksia. Sekin on valhe. Sillä jos kysymme järjen johtopäätöksiltä, niin saamme sen vakaumuksen, että itse Akilleus, niin nopeajalkainen kuin olikin, ei olisi koskaan saanut kiinni hitaasti kömpivää kilpikonnaa, jos tämä kerran olisi päässyt vähäsenkin edelle.
— Hm, sepä oli sangen kummallista, huomautti Meedes. Etköhän nyt laske leikkiä meidän tietämättömyydestämme, hyvä filosofi?
— En, Zeus ja Pallas Ateena auttakoot! Minä en tee pilaa, vakuutti Kimoon, alkaen käydä käsiksi piirakkaan. — Järki kumoo, mitä aistit todistavat. Jos minä nyt puolestani väittäisin, että aistit ovat petollisia, niin voi joku toinen samalla oikeudella väittää, että päin vastoin järjen johtopäätökset ovat vääriä…
— Niin, tiedätkös, sen minä ennemmin uskon, selitti Meedes. — Sillä jos minä ja poikani Okos juoksisimme kilpaa, niin on minulla se täysi vakaumus, että Okos juoksee minun ohitseni. Ja että minä välistä lepään ja välistä liikutan itseäni, kyllä se on varmaa, hyvä filosofi.
— Älä keskeytä minua, sanoi Kimoon. — Tahdon tehdä tämän asian sinulle selvemmäksi. Sinun täytyy toki myöntää, että usein näkee väärin, kuulee väärin j.n.e.?
— Niin, sen myönnän.
— Aistien todistukset ovat siis ainakin epävarmat, joskin välistä ovatkin oikeat?
— Olkoon menneeksi!
— Kun nyt myönnät, että aistit ovat epäluotettavat, ja samoin toiselta puolen väität, että järjen johtopäätökset ovat vielä epäluotettavammat, niin kysyn sinulta, mikä on luotettavaa?