— Vallan niin. Voitko ehkä antaa minulle lääkkeen sitä vastaan?
— Kaikkein paraimman lääkkeen, hyvä ystävä, sillä minä tahdon opettaa sinua epäilemään onko leiniä olemassakaan. Mistä tiedät, että sinulla on sääret, hyvä ystävä?
— Ha, ha, ha! Anna anteeksi, hyvä filosofi! Vaan nyt minun täytyy nauraa sinulle. Kuinka voisin käydä, ellei minulla olisi sääriä!
— Minä viittasin äsken siihen, että kaikki liike on näennäistä. Sinun sääriesi olemassaoloa ei suinkaan todista se, että luulet käyväsi. Mutta, huomautat kai, näenhän sääreni, ja tunnen säärieni olevan olemassa. Tähän minä vastaan muistuttamalla uudestaan, että näkö ja tunto, kuten muutkin aistit, antavat epäluotettavia todistuksia. Sitä paitsi et näe, että sääret ovat sinun; näet ainoastaan parin sääriä, jotka näyttävät olevan kaikkialla, missä itse luulet olevasi; et tunne, että sääret ovat sinun, vaan tuntosi sanoo sinulle ainoastaan, että on olemassa joku sääripari, olivat ne sitte sinun tai eivät sinun. Siis sinun täytyy ensiksi todistaa, että todellisuudessa on olemassa eräs pari sääriä, jotka sinä sanot omiksesi, ja toiseksi, että nämä sääret ovat todella sinun. Edellisen kysymyksen ratkaisemiseksi ei sinulla ole muuta kuin epäluotettavien aistien todistukset; mutta vaikka tässä tapauksessa hyväksyisimmekin ne, niin ei sinulla ole jälkimäisen kysymyksen ratkaisemiseksi mitään muuta todistusta kuin piintynyt ja mahdollisesti aivan väärä luulo. Vaan vaikka tämänkin todistuksen hyväksymme, niin sinun on vielä todistaminen, että on olemassa oikea ja vasen — sillä vasemmassa sääressähän sanoit leinisi olevan. Sinun tulee minulle määritellä oikea-käsitettä ja samoin myös vasen-käsitettä. Jos sen teet, niin sinun on vielä todistaminen, että näillä käsitteillä on perää todellisuudessa. Vaan sitä ei voi todistaa, yhtä vähän kuin voi todistaa, että on olemassa moninaisuutta oliokunnassa. Syvämietteinen Parmenides opetti, että kaikki on yhtä ja että tämä yksi on ikuinen ja katoamaton, muuttumaton ja ääretön. Tähän päätökseen hän tuli ajattelemalla; vaan kun ajatteleminenkin on epävarmaa, niin on kai mahdollista, että on olemassa moninaisuus, ja tältä kannalta saattaa kyllä otaksua, että on olemassa oikea ja vasen, että sinulla on sääret, Meedes, että näitä sääriä on kaksi, toinen oikea ja toinen vasen sääri; mutta se on ja jää ainoastaan otaksumiseksi, epävarmaksi ja epäiltäväksi mielipiteeksi. Teet parhaiten jos tykkänään jätät sen syrjään, koska tämä järjetön, tyhjälle perustettu mielipide ainoastaan on sinulle vastukseksi ja vaivaa sinua luulettelemalla sinua että tunnet jotakin olevaista tai olematonta, jota sanot leiniksi. Maljasi, ystäväni!
Syvämietteinen Kimoon tyhjensi pikarin, jonka Okos oli pannut hänen eteensä, ja kävi sen jälkeen uudestaan hyvältä maistuvan piirakan jäännösten kimppuun.
— Hm, tuo menee minun ymmärrykseni ylitse, mutisi Meedes. — Sepä oli kummallista filosofiaa. Vaan, sanoi hän ääneensä, — jos epäilet, onko minulla leiniä sääressä, niin epäilet kai myös, syötkö tällä hetkellä piirakkaa vai etkö, ja sinusta saattaa olla yhdentekevää, vaikka otankin sen pois vallan nenäsi alta.
Vanha Meedes tempasi piirakkavadin käteensä ja oli hyvinkin ylpeä tämänlaatuisesta vastatodistuksesta, kun näki, kuinka Kimoon joutui siitä hämilleen ja kuinka ahnaasti hän katseli vatia.
— Hyvä ystävä, sanoi Kimoon hetken äänettömyyden perästä, — minä tosin epäilen söinkö piirakkaa, ennenkuin sillä tavalla häiritsit minua siinä; vaan suuri erotus on epäilemisen ja kieltämisen välillä. Minä en suinkaan kiellä sitä. Ja jos se kenties olikin luulettelua, niin se oli kuitenkin miellyttävä luulettelu, jonka minä suurimmalla mielihyvällä sallin pettää itseäni. Pyydän sinua sen tähden, Meedes, miettimään, menetteletkö oikein ja sopivasti, jos riistät isäntäsi ystävältä suloisen harhaluulon, johon hänellä Kryysanteuksen talon vieraana on pyhät oikeudet.
Tämä syy sai Meedeen panemaan piirakan takaisin epäilevän Kimoonin eteen, joka kiirehti uudella innolla vajoamaan miellyttävään harhaluuloonsa.
Nyt tarttui Okoskin puheeseen tukeakseen isäänsä Meedestä.