Sadetta jatkui, ja hämärä oli alkanut. Joku orjista sytytti lampun ja asetti sen erään pylvään suojaan pylvähistöön, jossa seura oli koolla.
— Hyvät ystävät, sanoi Kimoon, — sielu on tuon lampun kaltainen, jonka liekki häilyy viimasta. Ellei sitä tuuli jo ennen sammuta, sammuu se kerran itsestään, kun sen öljy on palanut loppuun. Sinulla, vanha Meedes, lisäsi Kimoon, — ei näy olevan paljo öljyä lampussasi jälellä.
Tämä huomautus ei Meedestä miellyttänyt. Ukko ei ollut vielä läheskään kyllästynyt elämään.
— Oh, vastasi hän, — et sinä ole mitannut öljymittaani. Ja mitä ikääni tulee, niin en ole vielä täyttänyt seitsemääkymmentä vuotta. Minä voin nähdä monen nuorukaisen syöksyvän hautaan ennen minua.
— Varmaa on, että sinä haudassa ainakin unohdat leinisi, sanoi Kimoon.
— Suuri kiitos. Mutta minä mieluummin pidän leinini ja elän.
— Luulin ihmisen olevan sinun iälläsi perin väsynyt elämään.
— Hoh, mitä enemmän saa, sitä enemmän tahtoo; ja mitä vähemmän on jälellä, sitä rakkaammaksi käy jäännös. Se pitäisi sinun tietämän, joka olet filosofi.
— Taidat olla oikeassa, Meedes. Vaan sano minulle, miksi pelkäät kuolemaa? Pelkäätkö kolmipäistä koiraa?
— Oh, toinen portinvartija mahtaa kai olla kohtelias toista kohtaan.
Kerberosta en pelkää.