— Niin, varsinkin tänä iltana, kun on näin pimeätä ja koleata, lisäsi joku kuuntelijoista.
— Muutoin, sanoi Meedes, — olen useammin kuin kerran puhunut herrani kanssa kuolemasta. Hän ei sano että ihminen raukeaa tyhjiin, eikä hän kuvaile manalaa hirmuiseksi. Hurskaat ja rehelliset sielut, sanoo hän, joutuvat erääseen paikkaan, joka on maata kauniimpi ja jossa ne nauttivat onnellisempaa elämää kuin tämä on. Saat antaa anteeksi, hyvä filosofi, että uskon herraani enämmän kuin sinua.
Kimoon hymyili säälivästi ja ravisti päätänsä. — Hän sanoo niin lohduttaakseen sinua, hyvä ukko, ja lieventääkseen sinun kuolemanpelkoasi. Kryysanteus on jalo mies, enkä voi millään muotoa uskoa hänellä olevan muita kuin jaloja tarkoitusperiä. Aivan toinen on monen hänen vertaisensa ja valtioviisaitten laita, jotka myös tahtovat pitää pystyssä varjomaailman uskoa, koska tämä on vahva ohjas, jolla voi yksinkertaista rahvasta hallita. Vaan luuletko sinä Kryysanteuksen olevan itse varma siitä, mitä hän tästä asiasta sanoo? Ei ollenkaan, hyvä ystävä. Kuoleman portti aukenee sisäänpäin ja kääntyy helposti saranoillaan, kun joku menee sinne; vaan ulospäin se ei aukene, eikä mikään varjo ole vielä tullut takaisin Haadeesta maahan. Keltään sellaiselta ei siis Kryysanteus ole saanut sitä arvelua, jolla hän on tahtonut sinua rauhoittaa. Viisaustieteestä hän ei myöskään ole sitä saanut, sillä, kuten sanoin sinulle, on monta filosofia, jotka ovat juoneet pohjavedenkin viisauden kaivosta, vaan epäilevät kuolemattomuutta. Sitä vastoin on olemassa vanhoja satuja, muinaisina aikoina sommiteltuja, jotka kertovat meille Haadeesta ja sielujen tilasta siellä, Kerberoksesta ja Karoonista ja Leetejoesta, josta saa juoda unohdusta, kolmesta tuomarista, jotka ankarasti tutkiskelevat vainajain maan päällä viettämää elämää, ja paljon muuta, joka ymmärtäväisestä ihmisestä tuntuu naurettavalta. Platoon puhuu tosin myös monenmoisista vainajien asunnoista, joista yksi kuuluu olevan hyvin suloinen, vaan sitä ei avattane sinunlaisillesi, Meedes, vaan ainoastaan meille filosofeille, me kun ansaitsemme sen elämällä, jonka olemme pyhittäneet olemuksen salaisuuksien tutkimiselle. Vaan tuo kaikki on ainoastaan arveluja, epävarmoja luuloja. Mitään varmuutta ei ole.
— Eikö mitään varmuutta, sanot?
— Ei mitään, kunnon Meedes.
— Eikö missään mitään varmuutta?
— Ei missään.
— Minun täytyy puhua Hermionen kanssa, sanoi Meedes. — Hän on kuitenkin mahtanut jostakin löytää jonkun varmuuden.
— Hoh, mene yhtä hyvin kristittyjen luo, sanoi Kimoon.
— Kristittyjen? Miksi heidän luoksensa?