— Koska he ovat ainoat, joilla on täydellinen varmuus kaikkein mahdottomimman totuudesta.
— Voivatko he antaa meille varmuuden kuolemattomuudestakin ja toisesta elämästä? kysyi Meedes, joka ei älynnyt Kimoonin ivaa.
— Se on heistä vain lastenleikkiä.
— Todellakin, ajatteli Meedes itsekseen, — olisipa toki syytä kuulla, mitä he sanovat … sillä raueta tyhjiin, sitä en tahdo.
Vanhaa orjaa värisytti ja hän katseli ensin kiiriskeleviä pilviä, ja sitte pylvään takana lekottelevaa lamppua.
Kimoon, joka huomasi sanojensa tehoavan, jatkoi tyytyväisenä aloitettua keskustelua, semminkin kun sadekin vielä esti häntä lähtemästä kaupunkiin takaisin.
Hän alkoi nyt puhua jumalista, joiden olemassaolon hän kuulijainsa kauhuksi kielsi. Maailma, ilmoitti hän, on syntynyt alkuperäisestä kaoksesta, atomien, alkuhiukkasten satunnaisten yhtymisien kautta. Semmoisia yhtymisiä tapahtui tietysti lukemattomia, ennenkuin sattuma sai aikaan näin kauniin ja tarkoituksenmukaisen rakenteen. Hän otti vertauskuvan kuutiopelistä, tehdäksensä tämän selväksi, ja sanoi:
— Jos minä jossakin järjestyksessä kirjoitan muistiini kaksikymmentä nopanheittoa ja sen jälkeen otan noppakuution käteeni ja heittelen sitä, kunnes samat heitot seuraavat toisiaan samassa järjestyksessä muiden väliintulematta, niin tarvitsisin luultavasti siihen pitemmän ajan, kuin kymmenen sukupolvea voi elää. Maailmaa muodostavalla sattumalla, joka heitti noppaa alkuhiukkasilla, on ollut äärettömästi aikaa suorittaaksensa vielä vaikeamman tehtävän, vaan kun ajattelee, että sen peli on jatkunut läpi pimeiden ijankaikkisuuksien, niin ei tule ihmetellä, että tämäkin nopanheittojen yhteen sopeutumus, jota sanotaan maailmaksi, vihdoin muodostui. Ymmärrättekö minua, ystävät? Uskotteko, että jumalat hallitsevat pilviä, jotka ajelehtivat tuolla ylhäällä, että he ohjaavat tuulta, joka nyt puhaltaa mereltä, ja voivat, milloin tahtovat, estää sen vauhtia? Uskotteko, että tarvitaan jumalia, jotta sumu voisi nousta maasta ja merestä ja kokoutua pilviksi ja pudota sateena takaisin maahan? Luonto seuraa omia sokeita lakejaan, jumalat ovat aivan tarpeettomat, ja minä … olen viluissani ja janoissani. Tänä iltana on kylmä. Okos, sinun herrasi viini on hyvää ja lämmittävää. Tuo minulle vielä pikarillinen, että se vahvistaisi minua matkalle. Minun täytyy palata kaupunkiin tuosta kirotusta sateesta huolimatta, joka virtailee alas, ihmisistä ja Olympoksesta välittämättä.
Kun Kimoon oli saanut mitä halusi, niin hän kääri manttelinsa ympärilleen, kiitti osoitetusta vieraanvaraisuudesta ja meni, luvattuaan tilaisuuden tullessa poiketa sinne jälleen selittämään heille filosofiansa salaisuuksia.
Useimpiin kuulijoihinsa ja varsinkin Meedeeseen hän jätti synkän, levottoman mielialan.