Meedeen mieleen ei siihen asti ollut koskaan juolahtanut epäillä jumalien olemassaoloa ja sielun kuolemattomuutta. Hän rakasti elämää, vaan ei ollut tuntenut kauhistusta ajatellessaan kuolemaa, joka muka oli vievä hänet parempaan maahan, jossa saisi nähdä jälleen edesmenneen puolisonsa ja rakkaimmat ystävänsä. Korkeintaan hän oli hieman pelännyt kolmikitaista Kerberosta, valjua Karoonia ja ankaraa Radamantys tuomaria. Vaan nämä ajatukset eivät olleet muuta vaikuttaneet, kuin että hän toivoi tuon välttämättömän matkan lykkäytyvän niin kauaksi kuin mahdollista. Olisiko nyt kaikki tyyni lorua? Eikö hän saanut koskaan enää nähdä edesmenneitä, joita hän rakasti? Eikö hänen vaalennut partansa ollutkaan merkkinä siitä, että hän oli tulevaan elämään kypsynyt, vaan täydellisen tyhjiinraukeamisen enne, sammumisen, kuten lamppukin sammuu öljyn loppuessa? Tämä ajatus täytti Meedeen tuskalla.
Jos Kimoonin puhuessa olisi ollut auringonpaistetta, jos luonnon kasvot olisivat olleet iloisia, niin kenties hänen sanansa eivät olisi tehneet sitä vaikutusta, jonka ne nyt tekivät, kun niitä oli tukemassa hämärä, pilvien tummat kiitävät joukot ja sateen surullinen lorina. Meedes odotti hartaasti Hermionea kotiin, sillä hän aikoi kertoa hänelle huolistaan ja toivoi varmasti, että Hermione, filosofin tytär, voisi muutamalla viisautensa sanalla haihduttaa ne. Hän ikävöi päästä hänen tyynen olentonsa läheisyyteen, ei ainoastaan hänen sanojensa vaan hänen silmiensäkin vaikutuksen alaiseksi, — noiden silmien, jotka jo itsessäänkin tuntuivat Meedeestä olevan kuolemattomuuden todistuksena.
Päätöksensä hän pani toimeen samana iltana. Hermione oli jo aikeessa paneutua levolle, kun vanha portinvartija koputti hänen makuukamarinsa ovea ja kysyi, saiko hän astua sisään, koska hänellä oli jotain tärkeätä häneltä tiedusteltavana, jota hän ei voinut lykätä huomiseksi.
Hermione salli hänen tulla. Vanha orja istahti tuttavallisesti emäntänsä viereen ja tarttui hänen käteensä. Hän oli kiikutellut Hermionea polvillaan, kun tämä vielä oli pieni; ja hän oli tottunut saamaan osakseen Hermionen puolelta, ei ainoastaan lempeyttä, vaan myös sitä kunnioitusta, johon hopeanvalkea parta, uskollisuus ja rehellinen elämänvaellus oikeuttavat.
— Hyvä hallitsijattareni, sanoi Meedes, — kiitän jumalia, että saan nyt puhua kanssasi. Olisin muutoin viettänyt unettoman yön.
— Mikä tekee sinut rauhattomaksi, vanha ystävä? kysyi Hermione.
— Olen tänä iltana ruvennut miettimään, sanoi Meedes, — miettimään asioita, joita en käsitä.
— No niin? sanoi Hermione.
— Voi, hyvä emäntäni, asia on aivan vakavata laatua. Minä tahdon tietää, onko jumalia olemassa ja kuoleeko sielu ruumiin kanssa vai elääkö se vielä kuoleman jälkeen.
— Kuinka? Epäiletkö sitä?