Hän kertoi Meedeelle ja selvitti hänen käsityskykynsä mukaiseksi mitä Platoon on esittänyt kirjassaan kuolevasta Sookrateesta. Vanha orja kuunteli ponnistaen tarkkaavaisuuttansa viimeiseen saakka. Hän tosin ei paljoa ymmärtänyt itse tieteellisistä todistuksista, vaan sitä elävämmin ja syvemmin hän käsitti itse Sookrateen kuvan. Hän näki filosofin tuntia ennen hänen kuolemaansa vankilassa; hänen ympärillänsä totuutta etsivät nuoret ystävät, jotka olivat tulleet kuuntelemaan ja täyttämään rakastetun opettajansa viimeisiä toivomuksia ja olemaan hänen ympärillään hänen kuolinhetkellään; hänen oma tyyni, onnellinen mielialansa seisattaa heidän valituksiansa ja kyyneleitänsä, ja heidät valtaa salaperäinen korkeamman maailman läsnäolon tunne, sanoin selittämätön riemun ja tuskan sekoitus, kuolemaan asti murheellinen, voitosta varma ja voitosta riemuitseva innostus. Tämmöisen mielialan vallitessa, sillaikaa kun vanginvartija hienontaa myrkyn, joka on sekoitettava kuolonmaljaan, Sookrates aloittaa ystäviensä kanssa keskustelun sielun kuolemattomuudesta, pyytää heitä esittämään muistutuksiaan ja epäilyjään ja vastaa niihin. Ja kun keskustelu on lopussa, hän menee tyynesti kylpemään, tiedustelee mitä hänen tulee tehdä edistääksensä myrkyn vaikutusta, sanoo jäähyväiset vaimolleen, lapsilleen ja ystävilleen, kutsuu sisään vanginvartijan, joka itkien ojentaa hänelle pikarin, ja hän tyhjentää sen ilman mitään vastahakoisuutta, rukoiltuaan jumalilta onnellista matkaa toiseen maailmaan. Hän nuhtelee lempeästi ystäviänsä heidän kyyneleistään, joita he eivät enää voi pidättää, ja pyytää, ennen kuin hänen silmänsä sammuvat, oppilastaan Kritoonia uhraamaan hänen puolestaan terveyden jumalalle uhrin, jommoisia parantuneiden sairaiden tuli hänelle uhrata.
Hermione lisäsi:
— Sinä huomaat, Meedes, ettei Sookrates suorittanut tehtäväänsä ainoastaan ajatuksensa terävyydellä ja tutkimuksella, vaan myös elämällään ja kuolemallaan. Kypsyneeseen viisauteen hän yhdisti sydämen hurskauden; hän oli jo tässä maailmassa puhtaan siveellisen tahtonsa ja totuutta kohti suunnatun elämänvaelluksensa kautta korkeamman maailman kansalainen ja kuolemattomuudesta osallinen. Ellei sinua rauhoita ne todistukset, jotka olen esittänyt, niin ajattele Sookratesta itseä, ja tämä ajatus on karkoittava jokaisen levottoman ajatuksen sielustasi. Kuolemanpelko ei sovi noin kunnioitusta herättävälle hopeaparralle, hyvä vanha ystäväni.
— Siinä olet oikeassa, hyvä emäntäni, sanoi Meedes pyyhkäisten pois kyyneleet, jotka Sookrateen kuoleman kuvaus, oli hänen silmiinsä nostanut. — Kiitän sinua, Hermione. Sinä olet nyt hankkinut minulle rauhani takaisin. Tuo Kimoon ei mahda olla filosofi, vaan lörpöttäjä ja suunsoittaja. Nyt en käsitä kuinka hänen sanansa saattoivat hetkeksikään minua eksyttää, niin yksinkertainen kuin muutoin olenkin. Onpa kummallista, että sinä, nuori tyttö, jota olen kiikutellut polvillani, olet viisaampi kuin tämä pitkäpartainen ukko.
Hermionen luota Meedes meni poikansa Okoksen luo, joka jo veti parasta untansa; vaan ukko ravisteli häntä, kunnes sai hänet hereille, ilmoittaaksensa hänelle, että Kimoon oli vaan lörpöttäjä ja suunsoittaja ja että Hermione oli kumonnut kaikki Kimoonin väitteet.
— Sehän on hyvä, isä. Vaan minä olen nuori eikä minun tarvitse sellaista ajatella, vastasi Okos ja käänsi kylkeään nukkuakseen uudestaan.
Meedes makasi yön rauhassa, minkään levottoman ajatuksen häiritsemättä. Seuraavanakin päivänä hän oli tyyni eikä ajatellut Kimoonia. Vaan jonkun ajan kuluttua keskustelu tämän kanssa tuli uudestaan hänen mieleensä, ja Meedes alkoi taas kysellä itseltään, eikö Kimoon mahdollisesti ollut oikeassa. Niitä todistuksia jotka Hermione oli esittänyt ei hän tosin ymmärtänyt; vaan hän piti mahdollisena etteivät ne olleet riittäviä; onhan inhimillinen ymmärrys heikko ja viehättyy helposti pitämään toivottua todellisena. Itse Sookrates saattoi olla jonkun hairauksen uhri. Meedes oli unohtanut kysyä Hermionelta, oliko filosofeilla, mitä kuolemattomuuteen tulee, täydellinen varmuus, vai olivatko päässeet ainoastaan jonkunmoiseen todennäköisyyteen. Meedes tunsi itsessään, ettei hän voinut tähän tyytyä, vaan että hänellä täytyi olla juuri täydellinen varmuus, niin kieltämätön varmuus, kuin jos itse jumala olisi ilmestynyt ja antanut sen hänelle.
Eräänä päivänä hän kääntyi herransa puoleen kysyen, onko sielun kuolemattomuus varma vaiko ainoastaan todennäköinen.
— Hyvä ystävä, vastasi Kryysanteus, — ellei todennäköisyydessä ole sinulle kylliksi, niin muuta se uskon kautta varmuudeksi. Järjellinen usko on jumalille otollinen, uskaliasta on yrittää sitä saavuttaa, vaan uskaltaminen tässä asiassa on miehekäs teko.
— Mutta miksi, kysyi Meedes, — miksi eivät jumalat anna meille täyttä varmuutta siitä, mikä on välttämätön onnemme ehto?