Kryysanteukseen tämä koski kipeästi. Ilmiö ei suinkaan ollut ainoa laatuaan. Hän oli niinä päivinä nähnyt, että moni niitä, jotka oli vihitty Eleusiin mysterioihin, oli, sen sijaan että vanhan uskon olisi pitänyt siitä vahvistua, kääntynyt kristinuskoon. Ne lukuisat luopumiset tästä uskosta, jotka seurasivat Julianuksen valtaistuimelle-nousua, näkyivät ainoastaan puhdistaneen sen monista rikkaruohoista, ja luopurien sijan täyttivät uudet, innokkaat ja rehelliset uskonmuuttajat. Kun kirkon ulkonainen valta oli murtunut, näkyi sen sisällinen voima tulleen monenkertaiseksi.
Nuori Okos seurasi pian isäänsä ja sai siten Alkmeenen omakseen. Kryysanteus lahjoitti nuorelle pariskunnalle ennen mainitsemamme talon, joka sijaitsi huvilan alapuolella olevassa laaksossa. He muuttivat sinne yhdessä vanhan portinvartijan kanssa. Filosofin talo oli siis puhdistettu sinne tunkeutuneesta vihollisesta. Vaan ero tuntui kipeältä molemmin puolin. Meedes ei viihtynyt omalla kynnyksellään. Hän meni melkein joka päivä huvilaan ja istahti vanhalle paikalleen, jolla nyt oleskeli toinen portinvartija. Uskollisen palvelijavanhuksen silmiin nousivat monesti kyyneleet, kun Kryysanteus tuli näkyviin ja kylmästi tervehtien meni hänen ohitsensa. Ah, hänen sydämessään ei ole enää tilaa minulle! ajatteli vanhus. Hermione oli kuitenkin sama kuin ennen. Vaan taistelu äsken saavutetun onnen ja katkeran eron välillä oli kuitenkin liian raskas vanhukselle. Noin kaksi kuukautta muuton jälkeen hän ei enää ollut elävien joukossa.
Ne uskonnolliset esitelmät, joita Kryysanteus ystävineen oli kristittyjen pappien tapaan alkanut pitää, saivat lukuisia kuulijoita, eivätkä vähimmin siitä luokasta, jolle ne etupäässä olivat aiotut: köyhemmistä ja oppimattomammista. Täällä hän jätti syrjään kaikki mieteperäiset tutkimukset ja esitti oppinsa käytännöllisen puolen valmiina ja täydellisenä uskontojärjestelmänä. Hän julisti ainoata kaikkivaltiasta Jumalaa, jonka yhteys taittuu, kuten auringon valo taivaankaaressa, niiksi moniksi jumaluusvoimiksi, joille esi-isät olivat rakentaneet alttareita ja temppeleitä. Hän selitti uskonnon ihmisen pyrkimiseksi Jumalan luo ja oman korkeamman luontonsa kehittämiseen; tätä luontoa hänkin, samoin kuin kaikki sivistyneet pakanat, käsitti Jumalan kuvana.[30] Tämä toteutuu totuuden, kauneuden ja vapauden kautta. Uskonto ei ole ainoastaan ihmissielun vaipuminen Jumalaan, vaan on myös pyrintö näkyväisessä maailmassa toteuttaa Jumalan tarkoituksia. Hurskaalle ihmiselle on sen tähden koko elämä uskonnonharjoitusta, johon sisältyy filosofia, taide, työ ja valtiollinen elämä.
Hän puhui myöskin ihmissuvun lankeamisesta ja sovituksen tarpeellisuudesta. Vaan tämä sovitus ei ole tapahtunut, kuten kristityt sanovat, jonakin erityisenä ajan hetkenä, vaan on alkanut ensimäisen syntisen vakavasta katumuksesta ja tullut täydelliseksi ihmissuvulle selvinneen ihanneihmisen kuvan kautta.
Kryysanteuksen esitelmät saavuttivat suurta suosiota hänen omien ystäviensä ja oppilaittensa kesken. Vaan sivistyneiden pakanoiden enemmistö halvensi niitä, kiukusta hänen omaa persoonaansa kohtaan, ja koska yleinen mielipide nyt kerran oli Kryysanteusta vastaan.
Mutta se kansanluokka, jolle hänen uskonnolliset puheensa pääasiallisesti olivat tarkoitetut, jäi kylmäksi ja vastahakoiseksi. He eivät ymmärtäneet häntä. Heidän uskonnollinen kaipuunsa, jos heillä sitä oli, ei saanut tyydytystä. Toisia vierotti se siveellinen ankaruus, jota hän vaati. Hänen vaivansa hedelmät olivat päinvastaisia kuin hän oli toivonut. Ja jos hän hetkeksikin olisi ollut tästä tietämätön, niin oli Teodooros hänen sivullaan ja poisti totuuden tähden säälimättömästi suomukset hänen silmiltään.
Kun tähän tuli lisäksi se alati kasvava tyytymättömyys ja vastustus, jota Kryysanteus kansalaistensa puolelta sai kokea koettaessaan viedä parannuspuuhiaan perille, niin hänen asemansa oli, keskellä vanhan maailmankatsantokannan näennäistä voittoa, kaikkea muuta kuin onnellinen. Hän salasi surumielisyytensä ja tukehdutti epäilyksensä väsymättömällä toimekkuudella, vaan itsekseen hän aina vapisi, kun tuli kirje sotanäyttämöltä, sillä hän oli täynnä pelkoa, että Julianuksen elämä, vaarojen ympäröimänä, vihollisten miekkain ja palkattujen tikarien uhkaamana, saattoi sammua milloin tahansa. Ja siitä kuitenkin kaikki riippui!
Hän ei vielä aavistanut, että hänen tyttärensä, Hermione, että hänkin, hänen ylpeytensä, ilonsa ja ainoa uskottu ystävänsä, kesti sisällisiä taisteluja, pidättäytyäksensä joutumasta tuon näkymättömän voiman valtaan, jonka vastustamiselle isä oli pyhittänyt koko elämänsä. Hermione pimeinä hetkinä karkoitti pilvet hänen otsaltaan ja valoi öljyä hänen toivoonsa. Oliko hänkin hänet kerran hylkäävä?
Hän ei aavistanut, että Filippos oli elossa, että Filippos oli kristillinen pappi, kasvatettu ja kehittynyt niissä periaatteissa, joita filosofi halveksi: sokean uskon ja sokean kuuliaisuuden periaatteissa, ja että poika, jonka muistoa hän melkein jumaloi, tunsi vain kammoa tuntematonta isäänsä kohtaan.
Hän aavisti yhtä vähän että Karmides, jolle hän nyt taas oli avannut isällisen sylinsä, ja jonka elämän parannus oli hankkinut hänelle ainoan puhtaan ilon, minkä hän pitkään aikaan oli tuntenut, — että Karmides oli kastettu ja tämän toimituksen kautta irroittamattomasti sidottu kristilliseen kirkkoon.