Eräs silloin vähäpätöinen mies, joka päivin raatoi kiviä Afroditen temppelille ja iltasin lepäsi kurjassa hökkelissä Skamboonidain mäellä, kokoeli vähitellen hänen kohtalonsa langat käteensä.
Tätä hän kaikkein vähimmin aavisti.
KUUDES LUKU.
Karmides ja Rahel.
Eräänä iltana hämärän tullessa Karmides istui, prokonsuli Annæus
Domitiuksen kanssa puhellen, talonsa aulassa.
— Ja nyt lopuksi, sanoi prokonsuli, muutama sana meidän yhteisistä ystävistämme. Olen kadottanut monta näitä rakastettavia ja iloisia ilmiöitä näkyvistäni, sittenkun jätin Ateenan ja palasin Korintokseeni. Siis hyvä ystävä, kuinka voi … kenelle antaisin etusijan?…
— Olympiodoorokselleko?
— Oh, Olympiodooros! Älkäämme puhuko hänestä. Hän on parantumaton…
— Niin, hän yhä sepittelee huonoja epigrammeja…
— Ja jatkaa hurjaa elintapaansa, sanoi Annæus Domitius; — minä tiedän sen. Tapasin hänet viimeksi tänään Hän on, kuten sanoin, parantumaton. Ajatteles vaan, hän on kyhännyt uuden pilkkalaulun Zeus parkaa vastaan. Mikä jumalattomuus! hän luki sen minulle. Minä en voinut muuta kuin paheksua sitä ja varoittaa kirjoittajaa. Sen jälkeen hän kutsui minua kukkotaisteluun. Minä menin satimeen, sillä liha on heikko, hyvä Karmides. Huomasin, valitettavasti liian myöhään, että kukkotaistelu olikin vain etunäytös poikamiehen kekkereihin, sitä laatua, jota tiedät minun kammoavan. Niistä kekkereistä tulin tänne. Minun ei tarvitse sanoa sinulle, kuinka siellä elettiin, eikä myöskään ketkä olivat seuran sankareita… Olympiodooros, Palladios, Ateenagoras ja nuo muut väsymättömät sotavanhukset, huvitusten argyraspidit, joiden ympärille minä epätoivokseni näin nuoren sukupolven toivorikkaita tai toivottomia epikuurolaisia muodostuneen. Valitettiin, että sinä, kuten minäkin, olemme luopuneet vanhasta sotalipustamme; vaan oltiin niin rehellisiä, että myönnettiin sellaisen luopumisen syyt päteviksi. Kolmin kerroin onnellinen Karmides, joka kerran tuot kotiisi rikkaan Hermionen morsiamenasi! Vaan morsiamista puhuttaessa, ystäväni, voitko arvata missä Praksinoa oleskelee?