Työ oli sinä päivänä ollut tuskallista rasittavan helteen vuoksi. Ja sinä päivänä oli myös kaikkein ankarin tarkastusmies valvonut työtä. Tämä mies ei ollut pakana, vaan kristitty, mutta kristitty homouusialaista tunnustusta. Hän oli kadottanut sukulaisensa siinä vainossa, jonka homoiuusialaiset panivat toimeen Ateenassa Julianuksen valtaistuimelle-nousun aikoina. Kenties tämä muisto enensi hänen äänensä ankaruutta ja oli pannut ryhmyisen sauvan hänen käteensä. Oli miten oli, tätä sauvaa hän käytti ahkerasti työmiesten kasvatuskeinona, kun nämä, hiestyneinä ja vaivoista uupuneina, eivät suorittaneet tehtäväänsä niin riuskasti ja uutterasti kuin hän vaati, ja hänen vaatimuksillaan ei ollut kohtuutta eikä rajaa.
Nyt, keskipäivän kuumimmalla tunnilla, oli raatajille myönnetty lepohetki, ja heidän voi nähdä etsivän varjopaikkoja nauttiakseen ateriaansa.
Piispa Petros oli tänään, kuten usein, tullut vapaaehtoisesti työhön. Karkeaan ihonuttuun puettuna hän oli saapuvilla kaikkialla, missä raskainta työtä tehtiin ja tarkastusmiehen sauva nähtiin heiluvan ilmassa. Hänen tavattomat ruumiinvoimansa ihmetyttivät jouduttajaa, ja uutteruus, millä hän niitä käytti säästääksensä seurakuntalaisiaan kärsimyksistä, olisi lauhduttanut miehen mieltä, ellei auttaja samalla olisi ollut vihattavin kaikista homoiuusialaisista: heidän piispansa.
Lepohetken kestäessä piispa vetäytyi syrjään äsken rakennettuun varjoisaan temppelipylvähistöön. Siellä hän asteli edes takaisin syvissä mietteissään. Hän oli päivää ennen länsimailta tulleelta papilta saanut tietoja Roomasta. Sikäläinen piispa oli, kun sanantuoja lähti maailmankaupungista, vuoteen omana. Ei ollut luultava että tuo iäkäs mies voi pysyä enää kauan elossa, ja ne, jotka toivoivat hänen jälkeisekseen, jo sommittelivat juonia. Rooman homoiuusialainen seurakunta oli viime aikoina huomattavasti kasvanut. Ateenan piispan nimi oli tuttu ja rakas heidän kesken, ja he olivat vastaisessa vaalissa epäilemättä antavat äänensä hänelle.
Vaan Rooman homoiuusialaiset olivat homouusialaisiin verraten vielä pienenä vähemmistönä. Constantiuksen kuolema oli vaikuttanut, että kääntymykset jälkimäisestä tunnustuksesta edelliseen olivat vähentyneet. Petroksella ei ollut mitään toiveita tulla tällä kertaa valituksi. Vaan hän oli mies voimissaan, ja todennäköisesti hänellä oli vielä pitkä aika elettävänä. Jos joku homoiuusialainen keisari uudestaan pääsisi valtaistuimelle, niin kaikki muuttuisi Petroksen eduksi. Hänen nimensä oli jo tuttu Roomassa. Nyt täytyi vain väsymättömästi jatkaa siellä alettua kääntämistointa. Siihen tarvittavia rahavaroja ei hänellä ollut paljo; vaan se miltei hurja hartaus, jolla hänen puoluelaisensa häntä kannattivat, oli sitä mahtavampi liikevoima. Hän ei suinkaan aikonut luopua menestymisen toivosta. Hän ei voinut tyytyä vähempään kuin apostolin istuimeen, ja kun hän oli saavuttanut sen, niin hän oli myös kokoava maailman ohjakset käsiinsä.
Kaikki riippui lopulta Julianuksen hallitusajan pituudesta. Vaan Petros ei voinut muuta ajatella kuin että tämä oli pian loppuva. Ellei pakanallinen keisari menettänyt elämäänsä jossakin niistä vaaroista, jotka häntä sodassa ympäröivät, ja joille hän alati antautui alttiksi, niin hän oli ennen tai myöhemmin kaatuva jonkun salamurhaajan kautta. Olipa, sen tiesi Petros, hänen omassa henkivartiostossaankin kristittyjä, jotka väijyivät hänen henkeänsä. Taitava myrkynvalmistaja oli äsken saanut paikan keisarillisessa keittiössä. Tämänkin Petros tiesi Antiokeiassa olevien ystäviensä kautta. Valitettavasti Julianus söi sotamiesten yksinkertaista ruokaa eikä kuljettanut erityisiä kokkeja mukanansa sotaretkillään. Mutta kun hän kerran oli palannut sodasta, niin saattoi kyllä sattua tuolle omituiselle miehelle, joka yhdisti sotilaan ja filosofin kieltäymykset, että hän tahtoi maistaa taiteen sääntöjen mukaan valmistettua keisarillista ateriaa. Silloin oli hetki tullut äsken hankitulle, kokille ansaita itselleen taivaan ja maan suosio. Jos hänen onnistut saada keisari päiviltä pois, niin hänen nimeään siunattaisiin hiljaisuudessa; jos yritys tuli ilmi ja rangaistiin, niin Konstantinopolin patriarkka oli varmasti antava hänelle sijan pyhimysten säteilevässä piirissä. Erityinen päivä vuodessa oli saava nimensä martyyristä, ja tämä oli kaikkina aikoina oleva hurskasten kristittyjen kunnioituksen esineenä.
Vaan jos kaikki nämä juonet Antikristusta vastaan raukeisivat tyhjiin, niin Petros oli päättänyt katsoa mitä hän itse voi tehdä. Hän ajatteli kasvattipoikaansa, haaveksivaista nuorukaista. Hän saattaisi antaa tikarin Clemensin käteen. Tämä olisi empimättä uhraava itsensä kirkon asialle. Vaan tämän ajatuksen Petros heti hylkäsi, sillä hän toivoi kokonaan toista Clemensin persoonasta. Sitä paitsi oli, piispan alamaisissa toisiakin, eikä harvoja, sekä pappeja että maallikoita, joita voitiin käyttää samaan pyhään asiaan. Oli miten oli, Julianuksen elämä ei ollut kestävä kauan. Ellei Jumala itse suvainnut välittömästi panna rajaa hänen vaaralliselle elämälleen, niin se oli tapahtuva välillisesti jonkun oikeauskoisen avulla. Siitä ei ollut epäilemistä.
Tuskallako, vavistuksellako Petros katseli näitä ajatuksiaan silmiin? Ei, se taistelu, jonka päätös ratkaisi hänen elämänratansa, oli jo aikoja sitten suoritettu. Hänen päämääränsä oli varma. Huimaavaa korkeutta ei voitu saavuttaa, jos hän katseli niihin kuiluihin, joiden välitse hänen täytyi etsiä tiensä. Hän katseli päämääräänsä uskonnollisella ihastuksella eikä pitänyt häpeällisenä tekona, vaan nöyrästi tarjottuna uhrina sitä, että hän heitti siveellisen ihmisensä teurastettavaksi jumalansa alttarille. Jos Juudit, hän joka hyväilyllä ja suuteloilla juovutti Herran vihollisen, hän joka kiersi pehmeät käsivartensa sen kaulan ympäri, jonka hän seuraavassa silmänräpäyksessä leikkasi poikki — jos hän sittenkin ansaitsi ylistystä Israelin sankarittarena, niin saattoi Petros, kirkon sotilas, pitää päänsä pystyssä, sillä mitkä keinot hän valitsikin, yksi seikka oli varma: hän ei ollut koskaan teeskennellyt ystävyyttä vihollisilleen, ei koskaan hyväillyt sitä päätä, jonka aikoi hakata poikki.
Petros oli Ateenan vainojen aikana pitänyt huolta siitä, että Kryysanteus olisi ulkopuolella kaikkea vaaraa. Tämä hellyys filosofin henkeä kohtaan johtui niistä toiveista, jotka Petros oli rakentanut nuoreen kasvattipoikaansa. Clemens oli Kryysanteuksen ainoa poika ja kerran laillisesti siksi tunnustettava. Kysymyksenä oli vain aika, milloin sen piti tapahtua. Siihen iloon, joka odotti Kryysanteusta, kun hän sai takaisin kadotettuna pidetyn ja vielä kaivatun Filippoksen, täytyi sekaantua paljo katkeruutta kun hän havaitsi, että tämä poika oli kristitty ja pappi. Niin, jos Petros tunsi Kryysanteuksen, niin katkeruus ja tuska oli suuresti voittava ilon. Siinä olisi isku, joka koskisi hänen ylpeyteensä kovemmin kuin mikään muu. Clemensin uskonnolliseen vakaumukseen katsoen ei Petros pelännyt mitään tästä ilmitulosta. Hänen sielunsa oli kasvanut kiinni ankarimpaan oikeauskoisuuteen, eikä mikään seurustelu isän ja sisaren kanssa, eivät mitkään esimerkit, mitkään opetukset, mitkään rukoukset, mitkään uhkaukset voisi temmata sitä irti maaperästään. Petros oli aina säilyttävä valtansa Clemensin yli.
Petros oli varma siitä, että Kryysanteus, huolimatta inhostaan kaikkea kristityn nimellistä kohtaan, oli tunnustava Clemensin kadonneeksi Filippos pojakseen, nähtyään ne todistukset, jotka näyttivät todeksi tämän syntyperän. Vaan toista oli tunnustaa hänet pojakseen, toista taas tehdä hänet suunnattoman omaisuutensa perilliseksi. Oliko Kryysanteus tekevä tämänkin? Petros epäili, pätevistä syistä. Se olisi samaa kuin jättää se mahtava ase, jota hän niin hellittämättä käytti vanhan sivistyksen ja opin vihollisia vastaan — jättää se juuri samojen vihollisten käsiin, hänen omaa asiaansa vastaan käytettäväksi. Ne vastakohdat, joita välttämättömästi täytyi ilmautua isän ja pojan välille, saattoivat myös heikontaa, jopa kenties tukeuttaakin isällisen tunteen. Ja olihan sellaisen pojan rinnalla vielä tytär, jolla yksin oli tähän asti ollut oikeutta perintöön, — jolla oli isänsä koko rakkaus ja joka ansaitsi sen. Petros oli kuullut huhun, että Kryysanteus oli tehnyt perintösäännöksen, jossa oli määrännyt puolet omaisuudestaan Hermionelle, puolet Akadeemian filosofikoululle. Tämä huhu oli jälkimäiseltäkin osaltaan todennäköinen, sillä vanhoista ajoista oli rikkaiden Ateenalaisten ollut tapana tehdä perintösäännöksiä tämän opiston hyväksi, ja Kryysanteuksella oli siihen sitä suurempi syy, kun hän oli sen tukipylväs, oli Platoonin seuraajia sen oppituolilla ja näki Akadeemiassa vanhan opin, sivistyksen ja filosofian mahtavimman tuen. Mitä tuli Petroksen tehdä? Hänestä oli ylen tärkeätä, että Clemens peri Kryysanteuksen omaisuuden, sillä Clemensin käsistä se joutuisi ennen pitkää Petroksen omiin käsiin, ja kun tämä kerran oli sen omistaja, niin ei mikään valta maan päällä voinut häntä estää pääsemästä Rooman piispanistuimelle, kunhan valtakunnan valtikka oli joutunut odotetun homoiuusialaisen keisarin käteen.