— Muutaman päivän perästä. Koko kaupunki puhuu niistä.
— Näetkö heidät useinkin toistensa seurassa?
— Melkein joka päivä, sanoi Myroo, — kun he käyvät kaupungin ja tuon kauniin maatalon väliä, joka Kryysanteuksella on sataman läheisyydessä.
— Oi, kuinka he mahtavat olla onnellisia! huokasi Rahel.
— Niin, mutta minä toivon, ettei heidän onnensa ole kestävä kauan. — Minä vihaan Karmidesta, kuten vihaan Olympiodoorostakin. Minun on usein tehnyt kovasti mieleni mennä Hermionelle kertomaan, mikä Karmides on, sillä minä tunnen sen miehen paremmin kuin kukaan muu; mutta pelkään että Karmides näkee minut, sillä jos hän näkisi, kuinka ruma nyt olen … huu, hirmuista on, kun on kauneutensa kadottanut, Rahel. Minua hävettää mennä Karmideen näkyviin; minä puikahdan piiloon, kun jonkun matkan päässä näen hänet kadulla. Jospa hän aavistaisi mitä Myroosta on tullut! Oi, luulenpa että mieluummin tahtoisin kuolla! Nuo kateelliset jumalat, jotka ovat riistäneet minulta parhaimman, mikä minulla oli, ainoan mitä pidin arvossa! Nyt aion vihata jumaliakin. Heiltä ei minulla ole mitään toivottavaa eikä pelättävää … kunhan vain torjuvat aaveet ja semmoiset vuoteeltani, sillä uni on nyt paras ystäväni, ja minä olen aina pelännyt aaveita. Mutta miksi et pane maata, Rahel? Tiedätkös, minun alkaa nyt olla uni.
Uneliaisuus ei estänyt Myroota jatkamasta vielä hetken keskustelua tai oikeammin yksinpuhelua.
— Sinä olet yksipäinen, Rahel. Muutoin olisit jo aikaa sitten noudattanut minun neuvoani, kun kehotin sinua ottamaan poikasi käsivarrellesi ja menemään Hermionen luo ja sanomaan hänelle, että lapsi on Karmideen poika. Hän olisi silloin kysellyt sinun elämänvaiheitasi ja sinä olisit kertonut kaikki, mitä olet kärsinyt. Mitä luulet, että Hermione olisi silloin tehnyt? Minulla puolestani on se vakaumus, että hän olisi sanonut sinulle: sinulla on oikeus Karmideeseen. Minä käsken hänet pois näkyvistäni. Vaan sitä et sinä tahdo, Rahel, ja siinä teet väärin.
— He ovat onnellisia, he rakastavat toinen toistansa. Karmides on unohtanut minut. Sinun sanasi ovat kiusauksia, Myroo. Minun on usein tehnyt mieli seurata neuvoasi. Vaan häpeä estää minua. En voi.
— Mustasukkaisuus on hirveä tuska, Rahel. Kiitä Jumalaasi, ettet ole sitä tuntenut. Se muuttaa sydämen käärmeenpesäksi, josta tuhannet myrkylliset hakarat pistäytyvät raatelemaan sieluamme.
— Minä tiedän sen, sanoi Rahel itsekseen.