Myroon viinin vilkastuttama kieli alkoi vihdoin puutua. Lörpöteltyään vielä hetken aina sekavammin hän vaikeni, ja hänen hengityksensä todisti pian, että hän oli vaipunut syvään uneen.
Silloin Rahel otti lapsen syliinsä ja nousi. Pikku poikanen heräsi ja alkoi äännähdellä, vaan vaikeni taasen, kun Rahel oli pannut hänet rinnalleen. Rahel kääri hänet huolellisesti siihen nyt jo perin haljastuneeseen huntuun, jonka Baruk kerran oli lahjoittanut tyttärelleen, jotta tämä saisi sillä komeilla synagoogassa. Sen tehtyään hän astui ovelle, seisahtui siihen, katsahti vielä kerran ympärilleen kurjaan huoneeseen ja sanoi katsellen nukkuvaan Myrooseen:
— Jää hyvästi, hyvä, onneton sisko! Rahel kiittää sinua lempeydestäsi ja hellyydestäsi. Jumala olkoon sinulle armollinen sydämesi tähden.
Näin sanoen Rahel lähti huoneesta ja astui ahtaita portaita alas kadulle, joka vei satamaan.
Avara, temppelien, pylväskäytävien ja varastohuoneiden ympäröimä satamatori oli tyhjänä ja hiljaisena tähdistä tuikkivan taivaanlaen alla. Kuului ainoastaan, kuinka laineet solisivat laituria ja aluksia vastaan.
Rahel kuunteli näitä huokailevia ja kuitenkin raittiita säveleitä. Ne tuntuivat hänestä kehotukselta, ettei epäilisi, meren ystävälliseltä kuiskaukselta, että sen syli oli avoinna tuuditellakseen onnettomia sydämiä lepoon.
Hän suuntasi askeleensa sinne, mistä tuo kehottava laulu tuli hänen korviinsa. Kenenkään näkemättä hän seisoi pian leveillä marmoriportailla, jotka veivät vedenrajaan. Hän kumartui alas, ja aalto lennätti vaahtoansa hänen otsalleen. Se tuntui raittiilta ja virkistävältä.
Lapsi, joka hänellä oli sylissään, tuli levottomaksi ja alkoi itkeä. Rahel vaiensi pienokaisen suuteloilla ja hyväilevillä sanoilla. Sitte hän irroitti hunnun, johon se oli kääritty, ja kiersi sen itsensä ja lapsen ympärille, etteivät eroaisi tuossa avarassa haudassa, josta Rahel haki lepoa omantuntonsa tuskille, mustasukkaisuudelleen ja häpeälleen.
Painaen onnettoman rakkautensa panttia lujasti rintaansa, hän astui silmät kiinni portaiden reunaa kohti.
Joku merimies, joka oli vahdissa lähimmällä laivalla, kuuli että joku raskas esine putosi veteen. Hämärä esti hänet näkemästä, mikä se oli, ja kun hän ei kuullut mitään avunhuutoa, niin hän ei huolinut asiasta, vaan vaipui ajattelemaan tulevaa matkaa ja kotia, joka hänellä oli kaukaisella rannalla.