YHDESTOISTA LUKU.
Ruumishuone.
Kun Myroo seuraavana päivänä heräsi, huomasi hän olevansa yksin kamarissaan.
Ihmetellen minne Rahel lapsineen oli mennyt, mutta aavistamatta vielä mitään onnettomuutta Myroo ryhtyi pukeutumaan siksi päiväksi.
Sen hän teki suurella huolella ja pienen metallikuvastimen, yhden kamman ja kahden ihomaali-rasian avulla.
Myroo raukan täytyi kuitenkin myöntää itselleen että tuo huolenpito oli melkein turhaa. Huokaillen hän katseli itseään kuvastimessa. Sairaus, jonka hän oli saanut kestää, oli raastanut hänen viljavat kutrinsa ja raittiin ihon, joka ennen oli ollut hänen ylpeytenänsä. Tukka oli arveluttavasta harvennut, eikä Myroolla ollut edes varoja hankkia itselleen tekotukkaa. Kasvot olivat pöhöttyneet ahkerista uhreista viininjumalalle ja iho oli käynyt tumman keltaiseksi. Tätä vikaa voitiin tosin auttaa käyttämällä taitavasti rasioiden sisällystä — ja Myroo oli mestari toalettitaidossa — vaan hänen täytyi sentäänkin satoja kertoja myöntää itsekseen, että kaikki ponnistukset olivat melkein hyödyttömiä. Taide ei voinut korvata lahjaa, minkä luonto oli vaatinut takaisin. Myroo parka huokasi syvään, ja kun hän tarkasteli perin kauhtunutta kitoonia, jonka hän täksi päiväksi oli valinnut, ja joka oli hänen parhaansa, niin hän vuodatti kyyneleitä.
Siihen puuhaan oli mennyt melkoinen osa Myroon aamupäivästä, ja vasta kun hän oli valmis menemään ulos koettelemaan sen päivän onnea, tuli hän taasen ajatelleeksi asuintoveriansa ja ystäväänsä.
— Mutta missä Rahel on? Hän, jota ei muutoin saa päivän pitkään huoneesta lähtemään!
Myroota alkoi Rahelin poissaolo huolestuttaa. Hän muisti tuon oudon ja kummallisen tyyneyden, joka hänessä edellisenä iltana oli näkynyt. Vaan Myroo ei vielä tahtonut antaa sijaa sille kamalalle ajatukselle, joka tämän johdosta juolahti hänen mieleensä. Itse hän pelkäsi kuolemaa, huolimatta kurjasta ja halveksittavasta asemastaan, eikä voinut uskoa, että jollakulla olennolla hänen sukupuoltaan oli kylläksi rohkeutta syöksyäksensä vapaaehtoisesti synkkään Haadeeseen. Myroo kiirehti naapurinsa, puusepän, luo kuulustamaan, oliko tämä mahdollisesti nähnyt hänen ystäväänsä, ja tiesikö hän, mihin aikaan ja minne suunnalle Rahel oli lähtenyt. Puuseppä, joka juuri oli ryhtynyt kehtoon, minkä Myroo tahtoi lahjoittaa pienelle lemmityiselleen, Rahelin pojalle, ei voinut antaa mitään tietoja. Vaan hän ravisti päätänsä ja arveli pahinta tapahtuneen; hän oli tosin vain yhden ainoan kerran nähnyt juutalaistyttö raukan, kun tämä sattumalta tuli hänen vastaansa portaissa, vaan puuseppä oli huomannut silloin hänen silmissään jotakin, jonka hän nyt vasta täysin ymmärsi.
Tuskan valtaamana Myroo jätti tämän onnettoman lohduttajan ja palasi kamariinsa rauhoittuakseen ja tuumiakseen, mitä tuli tehdä.