Tuo langennut naisraukka oli ruvennut pitämään lämpimästi Rahelista, joka oli kovan onnen lapsi niinkuin hän itsekin. Myroo oli Rahelista löytänyt olennon, jota paljoa kovempi kohtalon isku oli kohdannut, kuin häntä itseään; hän oli, omasta kurjasta tilastaan huolimatta, voinut osoittaa hänelle tehokasta myötätuntoisuutta ja auttaa häntä, kun hän oli turvaton ja omaistensa hylkäämä. Tässä oli ainoa puhdas ilo, jota Myroo pitkään aikaan oli tuntenut; hän oli myöskin tuntenut mielensä keveämmäksi ja iloisemmaksi sen jälkeen kun Rahel oli tullut hänen kattonsa alle, ja se hoito, jota hän oli omistanut äidille ja lapselle, oli hänen silmissään ikäänkuin vähentänyt sen elinkeinon häpeällisyyttä, joka teki hänelle mahdolliseksi harjoittaa tätä armeliaisuuden työtä.
Kun Myroo nyt koetti lohdulliselta kannalta ajatella Rahelin poissaoloa ja etsiä jotain rauhoittavaa ja todennäköistä syytä siihen, niin hän muisti äkkiä edellisenä iltana kehottaneensa uudestaan Rahelia menemään Hermionen luo ja esittämään hänelle oikeutensa Karmideeseen. Myroo koetti nyt uskotella itselleen, että Rahel oli seurannut hänen neuvoaan ja siis lähtenyt Kryysanteuksen maataloon Peiraieuksen edustalle.
Myroo päätti lähteä kävelemään maatalon läheisyyteen. Kenties hän silloin kohtaisi Rahelin tiellä tai muulla tavoin saisi jotakin tietoa hänestä. Myroo oli liian levoton ollakseen kotona ja odottaakseen epätietoisena ystävänsä takaisintuloa. Päivä oli sitä paitsi kaunis ja houkutteli ulos. Myroo lähti siis. Vaan hän ei löytänyt mistään kadonneen jälkiä. Ei kukaan ollut nähnyt naista, lapsi käsivarrella, hänen näköistään ja hänen tapaansa vaatetettua. Myroo uskalsi vihdoin mennä itse huvilaankin ja kysyä portinvartijalta samat kysymykset, joita oli tiedustellut kaikilta muilta, jotka oli tavannut. Vaan mies ei tiennyt sen enempää. Alakuloisena Myroo vihdoin päätti palata satamakaupunkiin. Se tie, jonka hän valitsi, luikerteli pitkin meren rantaa, ja sitä varjostelivat öljypuut ja plataanit. Auringossa kimaltelevalla vedenpinnalla, jotensakin lähellä rantaa, näkyi kaksi kultauksista kiiltävää, kukilla kaunistettua venettä. Niistä kuului laulua ja kielten soittelua niiden soljuessa hiljaisin aironvedoin eteenpäin. Myroon terävä silmä tunsi toisessa veneessä Karmideen ja Hermionen, jotka tuttavallisesti istuivat vieretysten. Toisessa oli muutamia kihlattujen nuoria ystäviä. Iloinen, miellyttävä näky soveltui oivallisesti taivaan kirkkauteen, meren tyyneyteen ja viheriöiviin rantoihin. Vaan Myroossa näky herätti katkeria tunteita; hän ajatteli onnetonta ystäväänsä ja omaa halveksittavaa, ilotonta tilaansa. Oliko ehkä Rahelkin nähnyt tämän näytelmän? Olisiko hän voinut kestää tätä näkyä ja elää? Myroo aavisti, että on olemassa epätoivo, mustempi kuin se, mitä hän onnettomimpinakaan hetkinään oli kokenut, epätoivo, jonka rinnalla kuolema, kaukana siitä että olisi hirmuinen, on ainoa lohduttaja.
Näitä mietiskellen Myroo oli seisahtunut ja katseli vielä veden pinnalla liukuvia veneitä, kun häntä tiellä lähestyi mies, jonka hän oli usein nähnyt Ateenan kaduilla, ja josta hän oli paljon kuullut puhuttavan, nimittäin kristitty pappi Teodooros.
Myroo tiesi, että tämä mies oli kristinuskoon kääntänyt eräitä hänen syvimmälle langenneita siskojaan, ja että hän oli sytyttänyt näihin naisiin halua alkaa uutta ja parempaa elämää ja valmistanut heille tilaisuuden siihen. Hänen jalot ja ystävälliset kasvonsa olivat aina miellyttäneet Myroota, samalla kun hän oli salaa pelännyt häntä ja, missä vain voi, välttänyt hänen vakavaa, läpitunkevaa katsettansa.
Teodooroskin tunsi haljastuneeseen kitooniin puetun naisen. Hän oli nähnyt hänet iloa ja terveyttä säteilevänä, kalliisiin vaatteisiin puettuna ja orjien kantamana kultaisessa kantotuolissa. Hänen sydämensä sääli Myroota silloin yhtä paljon kuin nytkin.
Hetaira huomasi pian olevansa tunnettu, sillä Teodooros tervehti häntä lausuen hänen nimensä, ja kun hän Myroon kasvoilla havaitsi mielenliikutuksen jälkiä, niin hän pysähtyi puhuttelemaan häntä.
Tapa, jolla Teodooros tässä keskustelussa esitti kysymyksensä ja vastasi Myroolle, oli sellainen, että se ikäänkuin taika-avaimella avasi hänelle tytön sydämen. Kaupunkia kohti kuljettaessa Myroo kertoi hänelle sekä omat että Rahelin elämänvaiheet.
Tultuaan pitkien muurien läheisyyteen he erosivat; Teodooros meni erään seurakuntalaisensa luo, Myroo taas riensi kotiinsa nähdäkseen, eikö Rahel ollut palannut hänen poissaollessaan. Vaan sitä ennen hän oli luvannut Teodorokselle saapua seuraavana iltana erään arvossa pidetyn ja hyväntekeväisyydestään tunnetun kristityn rouvan luo, jonka nimen ja asunnon hän tiesi. Siellä hän oli taas tapaava Teodooroksen.
Oli jo hämärä, kun Myroo saapui asuntoonsa. Kamari oli tyhjä eikä mikään osoittanut että Rahel olisi käynyt kotona hänen poissaollessaan. Mutta hetken kuluttua astui sisään Myroon naapuri, hyväntahtoinen puuseppä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, kun hän kysyi Myroolta, tiesikö tämä jo, missä Rahel lapsineen oli.