Myroo vastasi, että oli etsinyt ystäväänsä turhaan Kryysanteuksen maatalosta.
— Ja minä, joka en häntä etsinyt, olen kuitenkin nähnyt hänet, sanoi puuseppä. — Oi, se oli kauheata! Tyttöraukkaa! Minä kuitenkin ennustin sen, minä näin sen hänen silmistään. Kyllä kehto ei taida tulla valmiiksi, sillä sitä ei tarvita enää.
— Oi, te jumalat, mitä sanot? Mitä on heille tapahtunut? Missä näit heidät?
— Menin äsken satamatorin poikki, kun huomasin väkijoukon alhaalla rannassa ja tahdoin nähdä mitä oli tekeillä. Aavistin, että oli saatu ylös joku hukkunut, ja tulin heti ajatelleeksi, sen vakuutan, juutalaistyttö parkaa. Minä seurasin joukkoa. Tie kävi ruumishuoneeseen, jonne pannaan hukkuneet ihmiset, että sukulaiset tai ystävät saavat heidät tunnustaa…
— Ja Rahelko oli löydetty vedestä? keskeytti Myroo tuskaisena.
— Niin, Rahel ja hänen poikansa. Siellä oli jo ennen häntä kaksi muuta ruumista, jotka olivat pitkänään mustilla lavitsoilla ja jotka kynttilänvalossa olivat kamalat, sen voit uskoa. Mutta mitä ne olivat häneen verrattuina? Se ei ollut juuri kauheata, mutta se oli liikuttavaa, sillä hän oli sitonut lapsen kiinni rintaansa ja kiertänyt käsivartensa niin lujaan sen ympärille. Jumalain kiitos, ettei meri saanut pitää saalistaan! Lohdullista on kuitenkin tietää ettei hänen varjonsa tarvitse ikuisia aikoja harhailla Styksjoen rannalla, vaan pääsee määräpaikkaansa ja saa levon manalassa.
Tämä lohdutuksen aihe, joka johtui yleisestä luulosta, etteivät hukkuneiden sielut päässeet rauhaan manalaan, ennenkuin niiden ruumiit oli löydetty ja pantu maahan, ei ensinkään Myroon tuskaa lieventänyt. Hän kätki kasvonsa kitooniinsa ja itki katkerasti. Kun hänen surunsa ensimäinen puuska oli ohitse, hän kiirehti ruumishuoneelle. Paljo uteliaita oli jo sinne kokoontunut katselemaan hukkunutta naista ja lasta, joka näkyi nukkuvan hänen rinnallaan. Ihmeteltiin, ken nainen oli; ei kukaan tuntenut häntä. Mutta kaikki seisoivat liikutettuina surullisen ryhmän ympärillä.
Myroo tunkeutui joukon läpi ja oli tuskin nähnyt ystävänsä kalpeat kasvot, joissa vielä kuolemassakin näkyi syvän, lohduttamattoman tuskan leima, ennenkuin hänen täytyi uudestaan puhjeta kyyneliin ja valituksiin.
— Myroo, sinä tunnet hänet. Kuka hän oli? Onko hän vapaaehtoisesti etsinyt kuolemaa? Vai onko tapaturmaisesti hukkunut lapsinensa?
Näin läsnäolijat kyselivät Myroolta.