— Ei, sen tahdon itse tehdä.
— Hänen täytyy se itse tehdä… Me tahdomme itse sen tehdä, toistivat Myroon seuralaiset palvelijan suureksi kummastukseksi; tämä rupesi äkkiä luulemaan että jotain väkivaltaa oli tekeillä, paiskasi portin kiinni ja asetti salvan paikoilleen. Heti sen jälkeen aukeni pieni luukku portissa, ja palvelijan ääni kuului taas, sanoen:
— Mutta mitä on tekeillä? Te kuulette, että isäntäni on sairaana, ja voittehan ymmärtää, etten voi laskea joukkoa vieraita ihmisiä pihaan. Sanokaa asianne, minä saatan sen perille.
— Ellei sinun herrasi ole kipeämpi kuin että hän voi nousta ja ottaa manttelin ylleen, niin hänen täytyy seurata minua, sanoi Myroo.
— Sano hänelle, huudahti joku toinen, — että meillä on hänelle terveisiä hänen…
— Hiljaa, keskeytti Myroo, — älä sano hänelle mitään. Hän ei saa tietää mitään, ennenkuin hän omin silmin näkee. Me tahdomme puhutella häntä, siinä on kylläksi. Pyydä häntä tulemaan ulos. Kysymyksessä on paljo kultaa ja suuria voittoja. Sano hänelle niin!
Luukku sulkeutui, ja palvelijan askeleet kuuluivat poistuvan.
Kauan viipyi, ennenkuin portti jälleen aukeni. Ulkona seisovat osoittivat kärsimättömyyttään kolistelemalla tuon tuostakin portin kolkutinta. Viimein tuli näkyviin kauhtanaan puettu, mustapartainen ja synkän näköinen pieni mies.
— Hyvät ystävät, mitä tahdotte? kysyi hän lempeällä äänellä, astuttuaan ulos kadulle.
— Sinä et ole Baruk, intti Myroo. — Tahdomme puhua tuon rikkaan kauppiaan emmekä sinun kanssasi.