Kuitenkin hän hillitsi mielenliikutuksensa ja seurasi Myroota, joka huusi: tule, tule!
Vähää ennen oli pieni vene laskenut laiturin pääportaille molempien marmorileijonain alapuolelle, jotka olivat satamatorin koristuksena, ja Karmides, joka tuli Kryysanteuksen maatalosta, oli noussut siitä maalle.
Me tiedämme että hän oli viettänyt illan Hermionen seurassa huvisoutelulla pitkin meren rantaa, joka rehotti suven mehevässä kasvullisuudessa: Suloista matkaa, jota hauskutti osanottajain iloisuus ja soiton säveleet, oli kuitenkin lopuksi Karmideelle synkistyttänyt näky, jota hän ei kuitenkaan pitänyt todellisuutena, vaan oman mielikuvituksensa tuotteena.
Oli veneellä kuljettu vähäisestä lahdesta, joka huuhteli sen mäen juurta, mille Kryysanteuksen huvila oli rakennettu, sataman läheisyyteen asti. Kun kierrettiin pientä, kaislojen reunustamaa saarta, idässä päin satamasta, oli Karmides, katsellessaan auringonpaisteessa kimaltelevaa veden pintaa pitkin, ollut näkevinänsä kuinka vedestä kohosi näkyviin sysimustain kiharain ympäröimä ihmispää, jonka kalpeat kasvot, kun ne silmänräpäykseksi näkyivät kuultavan aineen lävitse, muistuttivat Barukin tytärtä. Tämän pään vieressä hän oli näkevinänsä toisen … vaan näky katosi yhtä nopeasti, kuin oli tullutkin, Prooteuksen tapaisen meren helmaan, joka synnyttää niin monta ihmeellistä kuvaa. Karmides oli puhumatta näöstään ja kiitti onneansa, ettei kukaan muu ollut sitä nähnyt. Hän kääntyi Hermioneen, joka istui hänen vieressään, jatkaaksensa kuiskuttelevaa keskustelua luonnon kauneudesta, yhteisistä lapsuuden muistoista ja rakkauden onnesta; vaan sanat kuolivat vähitellen hänen kielelleen, ja hän vaipui äänettömyyteen, joka ei johtunut onnellisesta, uneksivasta haaveilusta.
Seurustelu Hermionen kanssa oli tosiaankin mahtavasti vaikuttanut Karmideeseen. Hän rakasti Hermionea nyt rakkaudella, jossa ei ollut itsekkäitä tuumia. Odottamaton selvillesaanti, joka oli palauttanut Filippoksen hänen isänsä kotiin, oli synnyttänyt Petroksessa pelkoa, että Karmides, kun ei enää voinut toivoa tulevansa Kryysanteuksen omaisuuden yksinomaiseksi perilliseksi, tekisi jotakin, joka ilmaisisi alkuperäiset syyt, joiden vuoksi hän oli lähestynyt Hermionea ja koettanut uudestaan solmia katkaistua yhteyttä tämän kanssa. Petroksen pelko ei toteutunut. Karmides oli iloinnut Hermionen kanssa veljen löytämisestä ja hänen kanssaan surkutellut veljen sieluntilaa. Tähän vaikutti myöskin hänen ylenkatseensa rahoja kohtaan; kun velkojat eivät enää ahdistaneet häntä, vaan hän päin vastoin nautti rahanlainaajien täyttä luottamusta, niin hän unohti velkansakin ja eli, kuten ennen, päivän ilon mukana, vaikka tämä nyt esiintyi toisessa puvussa ja oli jalompaa laatua kuin ennen.
Hänen ilonsa ei kuitenkaan ollut näinä päivinä ollut sekoittumaton. Kaukana siitä. Sitä häiritsi ääni hänen sielussaan. Hän tahtoi olla onnensa arvoinen, vaan ei voinut, sillä hänen ja tämän päämäärän välillä seisoivat uhkaavat muistot ja niiden joukossa Barukin tyttären kalpea, sureva haamu. Hermione ei tuntenut Karmideen ja onnettoman nuoren naisen väliä. Hän oli kuullut siitä puhuttavan, vaan ei uskonut huhua, sittenkun Karmides pyhästi vannoen oli kieltänyt sen totuuden. Karmides ei siis ollut uskaltanut osoittaa sitä täydellistä avomielisyyttä, johon hän tunsi Hermionen olevan oikeutettu. Hän tajusi menettelevänsä petollisesti. Eikä ainoastaan siinä kohden eikä yksin Hermionea kohtaan. Oli olemassa toinenkin seikka, jota hän kyllä koetti pitää vähäpätöisenä, vaan joka siitä huolimatta välistä, kun hän sitä mietti, kauhistutti häntä. Hän oli salaisesti kastettu. Hän oli siis kiinnitetty kristilliseen kirkkoon siteellä, joka tosin ei vähääkään koskenut hänen sisällistä ihmistään, vaan jonka laki ja katsantotapa tunnusti sitovaiseksi, ja jolle hänen oma taikauskonsa antoi jonkunmoisen magillisen merkityksen.
Ajan pitkään ei voinut pysyä salassa, että Karmides oli ottanut kasteen. Salaisuus oli Petroksen vallassa, ja että hän oli kerran käyttävä sitä antaaksensa Kryysanteukselle kovan kolauksen, oli epäilemätöntä. Sillä hetkellä Karmides oli seisova Hermionen ja hänen isänsä edessä petturina ja samalla halpana välikappaleena Petroksen käsissä.
Karmideen tulevaisuudentaivas ei siis ollut pilvetön. Ala-arvoisuuden tunne ja ajoittain ankarat omantunnon nuhteet painoivat häntä.
Sellainen hetki oli sekin, kun hän astui maalle Peiraieuksen satamassa leijonaportaita myöten, mennäkseen torin poikki taloonsa.
Kamala näky, joka merestä äkkiä oli ilmestynyt hänelle, nousi hänen silmiensä eteen kaksin kerroin selvempänä, sittenkun hän oli eronnut Hermionesta ja tämän hilpeistä ystävättäristä ja illan hämärä levitti huntunsa kaiken yli, mikä olisi vetänyt puoleensa hänen silmäänsä ja ajatustaan.