Tuota vastenmielistä kuvaa ajatellen hän katsahti sattumalta ruumishuoneeseen päin, jonka edustalla loimotteli pihkasoihtu, ja jonka avonaisesta ovesta näkyi niitä uteliaita, jotka katselivat kuolleita.
Karmides tunsi väristyksen kulkevan jäseniensä läpi. Olivatko nuo kalpeat kasvot, jotka merestä nousivat ja jotka yhä vielä tuijottivat häneen, mielikuvituksen tuote vai olivatko ehkä todellisuutta? Ruumishuoneen mustat lavitsat saattoivat kenties vastata kysymykseen.
Karmides seisahtui ja ohjasi sitten askeleensa tuolle surkealle paikalle. Häntä ei johdattanut uteliaisuus; kamala aavistus, jota hän tahtoi saada vaikenemaan, hänen omatuntonsa vei hänet pakottavalla voimalla sinne.
Hän astui sisään, vaan seisahtui kynnykselle, sillä ensimäinen, mikä sattui hänen silmiinsä, oli Rahelin ja hänen lapsensa ruumiit.
Oliko tämä taas näköhairaus? Mielikuvitusko hänelle kuvaeli tuon haamun, jolla oli Rahelin kasvonpiirteet ja tummat kutrit — jolla oli käsivarret suonenvedontapaisesti kiertyneinä hennon olennon ympärille, jonka sinisenkelmeät kasvot olivat painuneina hänen rintaansa?
— Hän on Rahel, Barukin tytär, kuuli hän lähimpien katselijoiden lausuvan toisilleen. Sanat kuuluivat hänen korviinsa murhasyytökseltä, ja hänen synkät kasvonsa, hänen kamala katseensa todistivat hänet syylliseksi.
Tällä hetkellä saapuivat Myroo, rabbi Joonas ja ne, jotka olivat Myroota seuranneet, kun hän lähti Barukia hakemaan. Karmideen täytyi antaa tilaa ja poistua ovelta, kun he astuivat sisään.
Rabbi Joonas lähestyi ruumista. Hän oli tyynen näköisenä; ainoastaan hänen huuliensa vavahdus todisti hänen sielunsa liikutusta.
— Se on Barukin tytär, sanoi hän. — Missä on hoitaja että saan puhua hänen kanssaan vainajan ja hänen lapsensa hautauksesta?
Ruumishuoneen hoitaja oli saapuvilla. Rabbiini kääntyi häneen ja veti vyöltään rahakukkaronsa. Tämän hän teki niin kylmäkiskoisesti, että se kummastutti läsnäolevia ja synnytti Myroossa harmia, joka paikalla olisi päässyt ilmoille, ellei hän samassa olisi äkännyt Karmidesta.