— Ahaa, oletko sinä täällä, kunnon Karmides? huudahti hän. — Oletko tullut riemuitsemaan työstäsi? Mitkä jumalat johtivat tiesi tänne? Eumeniditko vai muut? Karmides, kas tuossa on Rahel, sinun kihlattusi, ja tuossa on poikasi, sinun oma poikasi, Karmides!
Tätä nimeä kuullessaan rabbi Joonas kääntyi. Hänen äsken tyynissä silmissään välähti hillitty tuli, kun Karmides loi häneen aran katseensa hiipiessään pois Myroon isoäänisen pilkan ja muiden läsnäolijain hiljaisten kirousten seuraamana.
Sen jälkeen tuli rabbi Joonaan vuoro. Vaan Myroon katkeruus suli pian kyyneleiksi; hän heittäytyi Rahelin lavan viereen ja itki.
Kun rabbiini, jonka tyyneys näytti horjumattomalta, oli sopinut ruumishuoneen hoitajan kanssa hautauskustannuksista ja maksanut ne, niin hän pisti kukkaron vyölleen ja valmistautui lähtemään. Vaan nähtyään Myroon kyyneleet hän pani kätensä hänen olkapäälleen ja pyysi häntä seuraamaan itseään. Tätä pyyntöä seurasi katse, joka teki sen vastustamattomaksi. Myroo, joka oli luullut, että hänellä oli kivenkova sydän, että hän oli paatunut koronkiskuri eikä mitään muuta, katsahti kummastuneena hänen silmiinsä.
— Sinä suret häntä, kuiskasi rabbiini. — Lienet siis tuntenut hänet hänen eläessään. Minä tahdon, että puhut kanssani hänen viimeisistä päivistään. Vaan menkäämme ulos, jonnekin, jossa ei meitä häiritä. Minä olin Rahelin kihlattu, Tarvitseeko minun sanoa muuta?
Myroo seurasi häntä. Hän oli rabbi Joonaan tuntenut mustaveriseksi pikku mieheksi, jota niin usein oli nähty Myroon asunnon edustalla.
Hän arvasi nyt, että rabbi Joonaan oli niin usein tuonut sinne sääli tai joku muu tunne. Hänen muistui myös mieleen, että Rahel oli puhunut jostakin oppineesta ja kunnioitettavasta miehestä, jota Baruk oli aikonut tyttärelleen puolisoksi, ja Myroon sydän muuttui nyt suopeammaksi rikkaan kaupanvälittäjän sukulaista kohtaan, niin että hän katui syytäneensä niin paljon katkeruutta hänen päällensä.
He istahtivat satamatorille, jonkun kuvapatsaan jalustalle, ja Myroo kertoi rabbiinille Rahelin viimeiset vaiheet.
Rabbiini kuunteli ääneti; vaan hänen äänettömyytensä ei ollut kylmyyttä, sen Myroo tunsi itsessään.
Kun Myroo oli lopettanut kertomuksensa, niin rabbi Joonas hiukan epävarmalla äänellä pyysi häntä osoittamaan Rahelille ja hänen lapselleen viimeisen kunnianosoituksen — saattamaan heitä seuraavana aamuna rabbiinin määräämällä ajalla ruumishuoneesta hautausmaalle johon tuntemattomia hukkuneita haudattiin; sinne oli heidän lepopaikkansa määrätty. Itse hän ei voinut tulla, rikkomatta kansansa pyhää lakia.