Tämä ei ollut ainoa tilaisuus, jolloin Myroo samojen ystävällisten ja iloisten ihmisten piirissä sai kuulla Teodooroksen julistavan evankeliumia.
Joku aika sen jälkeen oli entisestä hetairasta, Afrodite Pandeemoksen papittaresta, tullut harras jäsen Kristuksen seurakuntaan ja siveä palvelija siihen taloon, jossa hän oli päässyt ensimäiseen unohtumattomaan tuttavuuteen tuon iloisen sanoman kanssa.
Samaan aikaan kuoli rikas kaupanvälittäjä Baruk, kuten sanottiin, surusta tyttärensä tähden.
Kuinka Ateenassa kummasteltiin kun saatiin tietää, että Baruk testamentissaan oli määrännyt suurehkon summan rahaa hetairalle! Pääosan omaisuuttaan hän oli lahjoittanut Jerusalemin temppelirakennukseen, muun köyhille uskonveljilleen Ateenassa.
Rabbi Joonas antoi Myroolle tiedon tästä perimyssäännöksestä. Myroo otti rahat vastaan, vaan antoi ne Teodoorokselle armeliaisuustöihin käytettäviksi; ensin hän oli kuitenkin pitänyt huolta siitä, että yksinkertainen muistomerkki pystytettiin Rahelin ja hänen poikansa haudalle. Muistomerkkinä oli uurna, jossa ei ollut kirjoitusta, sillä ei kukaan, paitsi Myroo, tahtonut tuntea niitä, jotka uinailivat sen alla.
KAHDESTOISTA LUKU.
Häät.
Varustettiin jo Karmideen ja Hermionen häitä. Kaksi päivää oli vielä jälellä, ennenkuin molempain rakastavaisten yhteys piti täydennettämän.
Viimeisinä aikoina Hermione ei ollut kuitenkaan tuntenut itseään onnelliseksi. Karmideessa oli tapahtunut äkillinen muutos. Hän oli synkkä ja harvasanainen. Hän oli hajamielinen ja kylmä Hermionen seurassa. Kuinka se oli selitettävä? Hermione pyysi Karmidesta uskomaan hänelle huolensa. Vaan Karmides ei sitä tehnyt. Hän vakuutti, että onnellisuus teki hänet hajamieliseksi. Ja hänen tätä vakuuttaessaan hänen olotapansa kuitenkin todisti että hän valehteli, ja hänen katseessaan näkyi arka pelko, ikäänkuin raivottaret olisivat heiluttaneet käärmeruoskaansa hänen päänsä yli.
Hermione näki isänsä taistelevan raskaiden huolien kanssa. Tämäkin masensi hänen mieltänsä. Hän oli itse viime päivinä saanut huomata useita todistuksia siitä katkeruudesta, joka Ateenan kansassa, sekä kristityissä että pakanoissa, vallitsi Kryysanteusta kohtaan. Sekin pieni joukko, joka siihen asti uskollisesti oli häntä tukenut, oli nyt, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, yleisen mielipiteen vaikutuksesta vetäytynyt hänestä erilleen. Gymnasiot jäivät tyhjiksi, ja nuoriso, ankarasta tarkastajasta huolimatta, kokoontui taas Epikuuroksen suvustaan huonontuneiden oppilasten ympärille. Armeliaisuuslaitokset hyödyttivät ainoastaan niihin asetettuja virkamiehiä. Kansa nurisi, että niin suuria summia uhrattiin senkaltaisiin laitoksiin; sairaat ja köyhät pelkäsivät niitä, koska ilkeitä, kenties osaksi tosia huhuja oli niistä liikkeellä. Kaupungin ylhäisempien sukujen joukossa oli tuskin yhtäkään, joka ei olisi luullut itsellänsä olevan syytä valituksiin Kryysanteusta vastaan, koska niiden yksityisiä jäseniä oli kohdannut se leppymätön ankaruus, millä Kryysanteus hoiti tarkastajavirkaansa. Hän oli pannut viralta epäsiveelliset uhripapit, ja saattanut syytteeseen ja rangaistukseen suuren joukon epärehellisiä virkamiehiä. Avonaisia virkoja ei hakenut kukaan, tai ainoastaan jotkut harvat, sillä tyytymättömät uhkasivat vainota jokaista viranhakijaa. Oli hyvin tavallista, että viralta pannut papit heittäytyivät kristillisen kirkon helmoihin. Tähän liittyi alituisesti uskonmuuttajia, ei ainoastaan alemmista luokista, vaan myöskin sivistyneistä. Kryysanteuksen toimi tuotti kokonaan toisia hedelmiä kuin hän tarkoitti. Tämä seikka ei jäänyt häneltä näkemättä. Hän alkoikin epäillä, oliko mahdollista saavuttaa voittoa sille asialle, jonka puolesta hän taisteli.