Simoon kaatui verisenä ruumiina hänen jalkoihinsa.
Clemens oli taistelun kestäessä herännyt jälleen tajuihinsa. Kun Kryysanteus, otsa hiessä, kääntyi pois voitetusta, näki hän nuorukaisen valkean kitoonin liehuvan tuulessa luolan suun edustalla.
Hämmästyneenä ja pelästyksestä vavisten Clemens oli katsellut ottelua kahden pimeässä epäselvästi häämöittävän olennon välillä, joille hänen mielikuvituksensa loi jättiläisko'on ja hirviön muodot.
Murhanhaluisen pyhimyksen hurja nauru ja tuo Lama ragshu gojim, jota hän mörisi, kun hänen oli onnistunut saada vastustajaansa kiinni kurkusta, vakuutti Clemensille, että toinen taistelijoista oli Simoon, ja muistutti hänelle samoin kuin se kipukin, minkä hän tunsi kaulassaan, sitä kamalaa kohtausta, joka oli tapahtunut luolassa, ja sitä kuolemanvaaraa, jossa äsken oli ollut. Kauhu sai hänen verensä hyytymään. Pimeys esti hänet tuntemasta pelastajaansa, ja kun taistelu oli lopussa, ja toinen haamuista lähestyi häntä, niin hän ei tiennyt, oliko se Simoon vai tuo toinen. Hänen tajuntansa oli selvinnyt, vaan ainoastaan hetkeksi, kietoutuakseen sen jälkeen pysyväisempään pimeyteen. Hän parkasi kauhusta ja horjahti taaksepäin, kun Kryysanteus tarttui hänen käteensä.
— Filippos, kuului Kryysanteuksen ääni, — minä se olen, isäsi. Älä pelkää! Tuo kurja, joka tahtoi murhata sinut, on saanut rangaistuksensa. Seuraa minua täältä!
Clemens kuuli käskyn, tunsi äänen ja totteli. Hän salli Kryysanteuksen taluttaa itseään kädestä pylväskentän poikki ja Kerameikosta pitkin Tripodikadun varrella olevaan taloon. Vaan hänen vastauksensa isänsä matkalla tekemiin kysymyksiin todistivat sielunhäiriötä.
Valitettavasti tämä ei ollut ohimenevää laatua. Kohtaus luolassa oli antanut viimeisen iskun nuorukaisen kauan horjuneelle ymmärrykselle. Clemens oli heikkomielinen.
Seuraavan päivän aurinko ei enää nähnyt Simoonia patsaan päällä, josta hän niin kauan oli tervehtinyt nousevaa päivää. Vanha Batyllos, vaeltaessaan aamulla kentän poikki, näki hänen makaavan, pää murskana ja kasvot verisinä, kaupungin muurin vieressä. Hän oli kuollut.
Talja, jota pyhimys eläessään oli käyttänyt pukunaan, löydettiin luolasta, jossa nuoren eräkkään oli tapa oleskella. Simoonin alastoman ruumiin selässä näkyi iso, syvä arpi, jonka syntyä ei kukaan koettanut selittää. Sen merkin oli jättänyt tulinen rauta, jolla Petros, homoiuusialaisten piispa, oli osannut herättää isänsä kuolleista.
Sanoma Simoon pylväspyhimyksen kuolemasta levisi tuota pikaa kaupungissa. Asiasta arveltiin kaikkea mahdollista. Mikä kaikkia kummastutti enimmin, oli se, ettei häntä oltu löydetty pylväänsä juuresta; silloin olisi voitu otaksua hänen pudonneen ja musertaneen päänsä. Nyt kaikki viittasi siihen, että hän yöllä oli poistunut patsaaltaan ja saanut surmansa joltain viholliselta hurjassa taistelussa, jonka selviä jälkiä näkyi sateen liottamassa maassa luolan lähellä.