Siellä oli Olympiodooros, Palladios ja useita tuota iloista joukkoa, jonka oli tapana kokoutua Epikuuroksen puutarhoihin; he lausuivat sillä tavoin jäähyväiset ystävälle, joka meni vaihtamaan vapaan Eroos-jumalan valtaa hänen vakavamman veljensä Hyymeenin alamaisuuteen.
Nuorukaisten ja tyttöjen kööri lauloi vuorotellen, ja molemmat toistivat yhdessä kertosäkeen, johon jokainen säkeistö päättyi:
Riemua, onnea suo, Hymenaios,[31] suo hyvä Hyymeen!
Tytöt valittivat iltatähteä, julminta kaikista niistä katoamattomista tulista, jotka Kaoksen jälkeen sytytettiin taivaan kuvulle. Sillä iltatähtihän ryöstää ujon, vapisevan morsiamen äidin sylistä ja jättää hänet uskaliaan ja kiivaan nuorukaisen haltuun. Kaupunki, jonka säälimätön vihollinen valloittaa, onko sekään yhtä surkuteltava kuin morsian? Niin lauloivat tytöt, vaan siitä huolimatta he valitustensa jälkeen virittivät eloisan kertosäkeen:
Riemua, onnea suo, Hymenaios, suo hyvä Hyymeen!
Nuorukaisten kööri vastasi, ettei yksikään yön soihduista suloisemmin kuin iltatähti loista maan kuolevaisille eikä Olympoksen jumalille. Minkä vanhemmat ovat yhteensovittaneet, sen se pyhittää, mitä rakastavaiset kauan ovat toivoneet, sen se anteliaasti suopi…
Riemua, onnea suo, Hymenaios, suo hyvä Hyymeen!
— Siskot, alkoivat tytöt uudestaan, — iltatähti on temmannut ystävän piiristämme. Kun vastedes kuljemme keväällä metsissä ja niityillä poimimassa tuoksuvia kukkasia, kaipaamme häntä, joka oli herttaisin meistä kaikista. Rosvo on hänet vienyt. Meidän valppautemme ei auttanut. Iltatähti tuopi yön, ja yö tuopi vaanivat varkaat. Mitä sulho on muuta kuin varas, vaikka nimi on toinen?
— Veljet, lauloi vuorostaan nuorukaiskööri, — kuinka tyttöjä huvittaa tehdä pilaa meistä teeskennellyllä valituksella! He ikävöivät, mitä sanovat pelkäävänsä…
Riemua, onnea suo, Hymenaios, suo hyvä Hyymeen!