Syy oli kuitenkin toinen. Rabbiini oli katsahtanut sisään oven tiheästä ristikosta ja telki sen ulkoapäin.
Heti sen jälkeen aukeni balkongin ja morsiushuoneen välinen ovi, vaan niin hiljaa, ettei Karmides olisi mitään kuullut, ellei olisi katsellut siihen suuntaan.
Morsiuskamaria valaisi himmeästi yksi ainoa kattolamppu. Sen valossa Karmides näki mustan haamun, joka äänettömin askelin liikkui suoraan sitä paikkaa kohti, jossa hän seisoi.
Ällistyen hän tunsi Rahelin entisen kihlatun, rabbiinin, jonka hän usein oli nähnyt Barukin talossa.
Rabbiini oli kuitenkin paljon muuttunut ja oli pikemmin kamalan aaveen kuin elävän ihmisen näköinen, kun hän tuossa lähestyi kuulumattomin askelin ja lampunvalo valaisi hänen kalpeita kasvojaan, joiden silmät, palaen syvissä kuopissa, olivat järkähtymättä kiintyneinä Karmideeseen.
Ennenkuin tämä kykeni sanaakaan lausumaan, oli rabbiini ehtinyt aivan likelle häntä ja sulkenut oven morsiushuoneeseen takanaan.
— Kuka sinä olet?… Ja mitä täältä tahdot?
Näillä sanoilla äkisti vaaleneva Karmides katkaisi äänettömyyden.
— Kysy, ketkä me olemme, ja mitä me tahdomme täältä, sanoi rabbiini matalalla äänellä; — etkö huomaa, että meitä on useita?
— Minä tunnen sinut. Sinä olet Joonas, rabbiini. Vaan mitä haet täältä? Miksi tulet tänne tällä tavalla ja tällä tunnilla?