KOLMASTOISTA LUKU.
Jälkeisenä päivänä.
Aamu, joka seurasi onnetonta hääpäivää, oli määrätty toteuttamaan huhun, joka kauan oli kulkenut suusta suuhun.
Oli nimittäin kuiskailtu, että keisari oli kuollut. Hänen sanottiin kaatuneen taistelussa persialaisia vastaan. Ei kukaan ollut vielä uskaltanut julkisesti lausua ilmi huhua. Se olisi ollut majesteettirikos. Vaan tuskin oli ketään, jonka korviin se ei olisi saapunut.
Kristityt sen uskoivat, koska olivat kauan odottaneet sellaista loppua Julianuksen elämälle. Pakanat eivät sitä uskoneet, koska heillä oli liian paljo pelättävää, jos se oli totta.
Huhu oli sitä paitsi kaunistettu eriskummallisilla lisäyksillä. Kristityt olivat tietävinään, että pakenevien persialaisten riveihin oli ilmestynyt ratsastaja, yllään säteilevän kirkas asepuku, ja että pakanalliseen keisariin, kun hän ajoi vihollista takaa, oli osunut tulenkiiltävä keihäs, jonka tuo tuntematon taistelija oli viskannut.
Huhu lisäsi, että Rooman legionat olivat Julianuksen kuoleman jälkeen huutaneet koko maailman keisariksi halvan henkivartijan, joka oli harras kristitty ja oikeauskoisen homoiuusialaisopin tunnustaja.
Tuosta hirmuisesta, salaperäisestä tapauksesta, johon Karmideen ja Hermionen häät olivat päättyneet, oli tuskin ennätetty jutella kaupungin toreilla ja kaduilla, ennenkuin tärkeämmän tiedon tulo sai puheen siitä vaikenemaan. Sanansaattaja oli Korintoksesta saapunut Akaian prokonsulin luo, mukanaan kirje sotatanterelta. Samaan aikaan oli papillinen kirjeenkantaja tullut patriarkka Makedoniokselta Ateenan vangitun homoiuusialaisen piispan luo.
Noin tunti sen jälkeen nähtiin Annæus Domitius hevosen selässä torille asetetun Ateenan varusväen rintaman edessä; äärettömän kansanjoukon läsnäollessa se tunnusti valtiaakseen uuden keisarin Jovianuksen.
Kristittyjen riemu voitti sotilasten tunnustushuudot. Uusi keisari oli kristitty ja homoiuusialainen. Siitä ei ollut enää mitään epäilystä.