Kristityt joukot riensivät torilta Petroksen vankihuoneeseen vapauttamaan häntä. Vaan kun he saapuivat sinne, oli vankila jo tyhjä. Kaupungin viranomaiset olivat tulleet ennen rahvasta ja antaneet kiireesti vapauden tuolle nyt äkisti taas mahtavaksi ja vaikutusvoimaiseksi tulleelle miehelle.
Samat viranomaiset olivat myös viipymättä avanneet vankilan ovet niille kristityille, jotka olivat joutuneet kiinni siinä metelissä, jonka Simoon pylväspyhimyksen kuolema oli synnyttänyt.
Kristittyjen ihastusta ei suuresti vähentänyt se tieto, joka saapui samaan aikaan kuin sanoma Julianuksen kuolemasta ja uudesta keisarinvaalista, että nimittäin Jovianus oli, huolimatta kaikista Julianuksen voitoista, tehnyt häpeällisen rauhan Persian kanssa, antanut takaisin, ei ainoastaan kaikkia valloitettuja maita, vaan myöskin viisi maakuntaa, jotka jo kauan olivat olleet liitettyinä Rooman valtakunnan yhteyteen, sekä barbareille luovuttanut idän lujan tukiturvan, tärkeän Nisibis kaupungin, jonka asukkaat turhaan olivat polvillaan rukoilleet että heidän sallittaisiin puolustaa muurejaan. Koska keisari oli kristitty, kiitettiin tätä rauhaa yhtä tarpeen vaatimaksi kuin viisaaksi.
Samana aamuna, jona nämä merkilliset tiedot saapuivat Pallas Ateenan ikivanhaan kaupunkiin, kuulutettiin pidettäväksi kansankokous, johon paljo sekä kristittyjä että vanhan opin tunnustajia otti osaa. Jälkimäiset salasivat mielihaikeansa Julianuksen kuolemasta; sen katkeruutta lievensi monen mielestä varmuus, että Kryysanteuksen vaikutusvalta tästä päivästä oli lakannut, ja että nyt saatiin tilaisuus kostaa hänelle sitä häpeätä, johon hänen lahjomaton ankaruutensa oli saattanut niin monen arvossa pidetyn suvun. Kun oli päätetty juhlallisuuksista, joilla Ateenan piti viettämän Jovianuksen valtaistuimelle-nousua, astui joku Kryysanteuksen vastustajista esille tekemään muistutuksia sen vaalin johdosta, jonka nojalla hän oli pysynyt virassaan ensimäisenä arkonttina. Kansankokous julisti vaalin laittomaksi ja Kryysanteuksen erotetuksi virasta.
Tieto tästä päätöksestä tuotiin Kryysanteukselle aikana, jolloin hänen huolenpitoansa vaativat sallimuksen raskaan käden kohtaama tytär, heikkomielinen poika ja vävyvainajan hautaus. Hän kuunteli uutista liikutuksetta; vaan kun sanantuoja oli lähtenyt, putosi hänen poskelleen kyynel, jonka kuitenkin ehkä vähemmässä määrässä oli pusertanut Ateenalaisten kiittämättömyys kuin kirje, joka oli hänen kädessään Ammianus Marcellinukselta; tämä vahvisti siinä sanoman Julianuksen kuolemasta ja kertoi hänen viimeisistä hetkistään.
Nuoren sankarin kuolema oli hänen elämänsä arvoinen. Verisessä ottelussa, jossa persialaisten suunnattomat ratsujoukot ja elefanttirivit kauan vastustivat roomalaisten jalkaväen hyökkäyksiä, oli Julianus, joka taisteli kovimmassa tappelun melskeessä, saanut haavan heittokeihäästä, joka tunkeutui hänen kylkeensä ja pysähtyi maksan sisäosaan. Koetettuaan turhaan vetää kuolettavaa asetta haavasta ulos, hän oli tunnotonna vaipunut hevosen selästä maahan, ja hänen henkivartijansa olivat kantaneet hänet pois taistelupaikalta.
Kirjeessä Kryysanteukselle Ammianus Marcellinus, joka itse oli ollut saapuvilla, kuvaili Julianuksen viimeisiä hetkiä samoilla liikuttavilla ja juhlallisia tunteita herättävillä väreillä, joilla hän on ne kuvaillut historiassaankin.
Kun Julianus oli kannettu telttaansa ja tointunut tainnoksesta, johon verenvuoto oli hänet saattanut, niin hän käski esille hevosensa ja aseensa. Lääkärin surullinen velvollisuus oli ilmoittaa hänelle, että hänen haavansa oli kuolettava ja ettei monta tuntia ollut jälellä hänen elämästään. Tyynesti hän otti tämän sanoman vastaan. Se mikä nyt seurasi, muistutti Sookrateen viimeisiä hetkiä. "Ystävät ja aseveikot", hän sanoi filosofeille ja päälliköille, jotka ympäröivät hänen vuodettaan, "luonto vaatii minulta lainansa takaisin, ja minä annan sen takaisin alttiin velallisen koko ilolla. Filosofia on opettanut minulle, ettei sielu ole totisesti onnellinen, ennenkuin tämä olentomme jaloin osa on vapautunut niistä siteistä, jotka kahlehtivat sen voimia. Jumalanusko on opettanut minulle, että aikainen kuolema usein on ollut hurskauden palkintona; suosionosoituksena jumalilta otan vastaan sallimuksen, joka poistaa minulta vaaran saastuttaa elämää, mikä tähän asti on pyrkinyt olemaan hyveelle ja miehuudelle uskollinen. Minä lausun nyt kiitokseni korkeimmalle olennolle, joka ei ole määrännyt minua kuolemaan tyrannin julmuuden eikä salaliiton tikarien kautta eikä myöskään riutuvan terveyden tuskiin, vaan on sallinut minun, kesken vaellustani kunniakkaalla radalla, poistua maalta loistavalla ja mainehikkaalla tavalla."
Puhuttuaan tyynellä äänellä näin, Julianus jakeli omaisuutensa jäännökset ystäviensä kesken. Näitä hän kaipasi vuoteensa äärestä yhtä: sotapäällikkö Anatoliosta. Hän kysyi, miksi ei tämä ollut tullut jäähyväisille; silloin ilmoitettiin hänelle, että Anatolios oli kaatunut taistelussa. Kun kuoleman kielissä oleva kuuli tämän sanoman, tuli kyyneleitä hänen silmiinsä, vaan hän malttoi pian mielensä ja nuhteli lempeästi läsnäolevia, kun nämä lohduttomasti surivat poismenevää ruhtinasta, joka pian oli yhtyvä taivaaseen.
Sen jälkeen Julianus kääntyi läsnäoleviin filosofeihin Priskukseen ja Maksimokseen. Heidän kanssaan hän keskusteli sielun kuolemattomuudesta puoliyön seutuihin, jolloin heitti henkensä.