Näin kuvaili omin silmin nähnyt Julianuksen kuolemaa.
Piispa Petroksella sitä vastoin, joka muutama tunti vapautuksensa jälkeen oli noussut pääkirkon saarnastuoliin, kiittääkseen kokoutuneen kristityn seurakunnan kanssa Jumalaa siitä, että tämä oli ottanut maasta pois kristinuskon vihollisen — hänellä oli jo toinen kertomus valmiina samasta tapauksesta. Heti aluksi hän kertoi uskovaisille, että Julianuksen kuolema oli hänelle, Petrokselle, ilmaistu yöllä ennen tapausta, ja että sanan oli tuonut sama enkeli, jonka tulta leimuava keihäs oli paiskannut uskonhylkyrin maahan. Siellä Julianus oli muka pannut kätensä haavalleen ja heittänyt vertansa taivasta kohti sanoen synkästi harmistuneena: Galilealainen, sinä olet voittanut minut! Lisäksi Petros vakuutti, että uskonhylkyri oli kuollut mitä hirmuisimmissa omantunnon vaivoissa, kiroten sitä hetkeä, jolloin luopui puhtaasta homoiuusialaisesta tunnustuksesta, ja kuitenkin kykenemättä uskottomalla sielullaan vastaanottamaan vapahdusta Kristuksen ansion kautta. Hänen kuolemansa, sen Petros terotti kuulijainsa mieleen, oli uusi ja vakuuttava todistus siitä kumoamattomasta totuudesta, ettei kukaan voi kuolla onnellisena paitsi kristityn kirkon helmoissa. Lopuksi piispa ravitsi seurakuntaa sillä vakuutuksella, että vartijat, jotka seisoivat keisarin teltan edustalla, olivat omin silmin nähneet perkeleen lentävän pois, vainajan sielu hirveissä kynsissään.
Piispa Petroksella oli vielä kummastuttava ihme kerrottavana, josta Aasiasta palaavat keisarilliset asiamiehet olivat tarinoineet. Maanjäristys, jota seurasi tuuliaispää sekä mahtavat tulenliekit, oli kukistanut Jerusalemin uuden temppelin äsken rakennetut perustukset, ja tulipallot, joita tuon tuostakin nousi maasta, olivat ajaneet Juutalaiset pois, kun he itsepintaisesti ryhtyivät uudestaan rakennustöihin.
Tämän Petros vakuutti, ja hänen jälkeensä ovat Kryysostomos, Ambrosius ja muut kristityt kirjailijat vakuuttaneet samaa.
Seurakunnan ei suinkaan tehnyt mieli epäillä Petroksen sanoja. Ainoastaan Ateenan Juutalaiset uskalsivat heikosti inttää niiden todenmukaisuutta vastaan toisilta matkustajilta saatujen todistusten perustuksella, jotka eivät tienneet mitään maanjäristyksestä, vaan kertoivat ainoastaan, että kristitty väestö oli, tiedon tultua Julianuksen kuolemasta, nostanut metelin ja estänyt Juutalaiset jatkamasta työntekoa.
Karmideen hautauksen valmistuksiin sekaantui samana iltana Petros, joka ilmoitti Kryysanteukselle, että hänen vävynsä, ollen kristillisen kirkon jäsen, oli haudattava kristittyjen tavan mukaan. Petros oli sitä ennen Akaian prokonsulin edessä kahden papin todistuksella ja kastettujen luettelon otteella näyttänyt väitteensä todeksi. Hän meni papistoineen vainajan taloon, hankki pakolla ruumiin haltuunsa ja kuljetti sen, lukuisan kansajoukon seuraamana, soihtujen valossa kristittyjen hautausmaalle, missä sitä haudattaessa luettiin kristillinen ylösnonsemuslupaus ja toimitettiin muut kristilliset hautausmenot. Se odottamaton tieto, että Karmides salaa oli kastettu ja kristitty, herätti Ateenassa erinomaista hämmästystä, ja pahat kielet kiiruhtivat asettamaan tätä seikkaa yhteen hänen salaperäisen kuolemansa kanssa itse hääpäivänä. Niin epätodennäköistä kuin se olikin, niin kuiskailtiin kuitenkin ja uskottiin yleisesti kristittyjen kesken, että Kryysanteus oli vävynsä murhan alkuunpanija — hän oli muka itse hääpäivänä saanut tietoonsa että Karmides oli kristitty, ja tehdäkseen naimaliiton tyhjäksi ja rangaistakseen petoksen hän oli muka palkannut salamurhaajan, päästänyt hänet taloonsa ja neuvonut hänelle sopivan hetken, jolloin saattoi panna murhan toimeen.
Jo sen päivän illalla, jolloin tieto Julianuksen kuolemasta oli ehtinyt
Ateenaan, oli kansanjoukkoja liikkeessä. Ne virtailivat prokonsulin
palatsille ja vaativat suurilla huudoilla Kryysanteusta vangittavaksi
Karmideen ja pylväspyhimys Simoonin murhamiehenä.
Heikkomielinen Clemens, joka päivän kuluessa oli lähtenyt kotoaan, nähtiin useiden pappien kanssa rahvaan etunenässä, joka huusi kuolemaa hänen isälleen. Hurjalla innolla hän otti osaa heidän kirkunaansa.
Sillä aikaa kun kristitty väestö tällä tavoin ilmaisi tahtonsa, oli piispa Petros jo käynyt Akaian prokonsulin luona ja vaatinut tätä vangituttamaan Kryysanteusta, koska tämä oli itse tunnustanut surmanneensa hurskaan pylväspyhimyksen.
Annæus Domitiuksen mielestä tämä vaatimus oli paikallaan, eikä hän voinut kieltää suostumustaan.