— Herra, mitä tarkoitat?
— Pässinpää! Houkkio! Etkö ymmärrä, että se on päähänpisto? Kautta kaikkien enkelien, ihana päähänpisto! Noh, aukolle, asetu pitkäksesi reunalle ja huuda alas helvettiin: Apolloon!
— Ethän laske leikkiä, herra?
— Voi sinua, jos pidät sen leikkinä! Kiiruhda!
Osius lähestyi uudestaan aukkoa, joka nyt ammotti leveämmällä kidalla. Toiset miehet vetäytyivät ovea kohti ikäänkuin peläten, mitä piti tapahtuman. Heidän herransa veti päähineensä pois kasvoiltansa, kenties paremmin kuullakseen, ja antoi soihdun valaista vapaasti synkkiä, kellankalpeita, teräväpiirteisiä kasvojaan.
Osius katsahti alas mustaan syvyyteen ja pikemmin puhui kuin huusi:
Apolloon!
— Kovemmin! ärjäsi kalpeakasvoinen. — Roisto, missä äänesi on?
— Apolloon!!
Huudolle, joka tällä kertaa oli kunniaksi uudelle Stentorille, kävi kuten ehkä ei kukaan läsnäolijoista ollut odottanut — siihen tuli vastaus. Maan sisuksista nousi ääni, kumea kuin kaukaisen ukkosen jyminä. Tuntui kuin olisi joukko alhaalla luolissa kytkettyjä henkiä herännyt kahleittensa tietoisuuteen sekä huoaten ihmetellyt, kuka heidän lepoansa häiritsi. Kun maanalainen jymy lakkasi, vallitsi temppelissä syvä äänettömyys. Kaikki seisoivat kuin kivettyneinä. Ainoastaan Osius osotti elonmerkkejä, sillä hän kauhistuneena peräytyi syvyyden reunalta, jossa seisoi.
— Mitä vielä! huudahti vihdoin kelmeäkasvoinen — tuo oli ainoastaan sinun äänesi kaikua, Osius, eikä muuta mitään. Sanotaan tuolla alhaalla olevan peninkulmittain käytäviä ja saleja. Se ääni ei ennusta. Hoi, jatkoi hän ja astui aukolle, — hohoi, sinä siellä alhaalla, kuka tahansa oletkaan, mitä sanot Julianus kavaltajasta? Vastaa!