Sama kumea, maanalainen jyminä vieri vielä kerran heidän jalkojensa alitse.
— Te kuulette! Ei ymmärrettäviä sanoja ollenkaan! Ainoastaan muminaa, silloinkin kun on kysymyksessä manalan paras ystävä. Ensin hän puhui sujuvia heksametreja, tämä Apolloon, sitten hänen säkeensä tulivat hiukan kankeiksi, sitten hän, runojumala, tyytyi proosaan, ja nyt hän — mumisee!
— Kuinka hänen kieleltään tulvaa herjauksia, ajatteli Osius ja ehkä monikin läsnäolijoista. — Olemme kristittyjä, vaan meidän ei tule kiusata pakanallisia voimia.
— Apodeemios, mitä arvelet tästä pilasta? kysyi kelmeäkasvoinen nauraen.
— Puhtainta Attikan suolaa, herra!
— Eikö maksa vaivaa sitä jatkaa?
— Sinun armosi valmistaa meille rajatonta iloa.
— Oraakelikirja, missä se on?
— Luultavasti jommassakummassa sanktuarissa.
— Sinne sukkelaan! seuratkaa minua!