— Jumala auttakoon, hän liikutti silmiään ja viittasi kädellään, kuiskasi joku aseellisista toiselle.
— Kuka, kuka?
— Apolloon … kuvaa tarkoitan.
— Voi! Tästä ei päästä hyvällä. Ja minä… Minä näin jotain valkoista pilkoittavan tuolla pylvään vieressä. Jumala ja hänen enkelijoukkonsa meitä suojelkoon!
Hän nyykäytti päätänsä sinne päin, jossa Kryysanteuksen tytär, enemmän kuolleena kuin elävänä, oli vaipunut maahan suojelevan alttarin taakse.
Niillä kahdella miehellä, jotka kuiskutellen olivat näin keskustelleet seuratessaan toisia opistodomosta kohden, oli vaipan alla kaartincenturionien loistava asepuku.
Seisottiin toisen kammion edessä. Osiuksen onnistui lyhyen roomalaisen miekkansa avulla murtaa auki lahonnut ovi, ennenkuin kelmeäkasvoinen oli ennättänyt kahdesti kärsimättömyydestä polkea jalkaansa lattiaan.
— Soihtu lähemmäs! kuului käskevä ääni kammion sisältä. — Aarteita ei ole täällä yhtään. Eusebios ja Apodeemios, sanon sen vielä kerran, te olette ryöstäneet hävyttömästi…
— Herra, täällä on!
— Ha, näytäppäs! Paljastaan irtonaisia lehtiä! Ja kuinka paljo! Apolloon on ennättänyt kerätä enemmän valheita omalletunnolleen kuin luulinkaan. Ota niitä kourallinen, Eusebios. Siinä on kylläksi sitä pilaa varten, jonka aiomme tehdä.