Teodooros oli valinnut asuntonsa Kryysanteuksen talon läheisyydestä, kahden vuoren välisen rotkon suusta; siitä saattoi nähdä viheriöivän laakson yli, jossa uutisasukasten talot siellä täällä pilkoittelivat lehtiryhmistä, ja jonka rinteillä heidän lukuisat laumansa kävivät laitumella.

Oli kaunis kevätilta. Uutisasukkaat olivat koossa Kryysanteuksen luona neuvottelemassa useista heidän yhteiskuntaansa koskevista asioista, mutta Hermione oli lähtenyt huvikävelylle ja kohdannut silloin Teodooroksen.

Heidän keskustelunsa koski nyt, kuten melkein aina heidän yhdessä ollessaan, uskontoa. Teodooros jatkoi hellittämättä käännytystyötänsä ja sitä suuremmalla innolla, koska hänen työnsä nähtävästi edistyi filosofin tyttäressä.

Hermionen ajatukset olivat enemmän kuin koskaan ennen kiintyneet yliaistilliseen, sittenkun hänen maalliset toiveensa olivat vaipuneet hautaan. Hän kaipasi voimakasta lohdutusta, joka virtaisi läpi sielun sisimpien soppien, mutta semmoista lohdutusta hän ei löytänyt filosofiastaan. Hän ei voinut ajatella viimeistä vuotta, jonka oli elänyt syntymäkaupungissaan, noita hirmuisia tapauksia, jotka olivat riistäneet sulhon hänen sylistään, antaneet hänelle rakastetun veljensä takaisin mielipuolena, temmanneet pois sankarin, jonka voimasta hän odotti maailman pelastusta, sekä rakastetun isän hartioille koonneet niin monta surua, pettymystä ja vaaraa — hän ei voinut näitä tapauksia muistiinsa palauttaa tuntematta synkkiä epäilyksiä sen voiman luonteeseen nähden, joka ohjaa maailmaa ja ihmisten kohtaloita, ja hän tunsi että elämän hämärät arvoitukset, saadakseen selityksen, joka sydäntä tyydytti eikä sitä musertanut, vaativat lujaa uskoa rakastavaan isään taivaassa.

Hänen ollessaan tämmöisessä mielentilassa oli evankeliumista tullut hänelle kirja, johon verrattuina Platoon ja Porfyrios olivat kuin yö päivän rinnalla. Tämän kirjan lukeminen teki häneen vielä syvemmän vaikutuksen senkin vuoksi, ettei mikään ennen sen tutkimista häneen juurtunut ajatus Kristuksen luonnosta sitä häirinnyt eikä vähentänyt. Mitä hän tarvitsi, oli esikuva kärsimyksissä; sen hän löysi täältä, vaan hän ei olisi sitä löytänyt, jos Kristus olisi ollut hänen mielestään Jumala itse, joka, tietäen kutsumuksensa pettämättömyyden, oli suorittanut vapahduksen työn lyhytaikaisella vapaaehtoisella kärsimisellä. Suurta, mahtavata ja ehdottomasti valtaavaa oli hänestä evankeliumissa se, että sai nähdä ihmisen, jolta tulevaisuuden kirja oli sinetillä suljettu, jossa siis epäilystä saattoi syntyä, jolle koettelemukset olivat todellisia koettelemuksia ja kiusaukset todellisia kiusauksia, nähdä tämän pelkän ihmisen käyvän voittajana hyvän korkeimpien vaatimusten ja maailman yllytysten välisestä taistelusta, ilmaisevan Jumalan kuvan puhtaana ja siten tulevan ihmissuvun esikuvaksi ja vapahtajaksi; eikä tämä ihminen ollut kutsumustaan varten varustettu suuremmilla tiedoilla jumalallisista asioista kuin muutkaan ihmiset, eikä hänellä ollut valtaa taivaan sotajoukkojen yli; hänellä oli ainoastaan järkähtämätön usko siveelliseen maailmanjärjestykseen ja hyvään isään taivaassa, — se usko, joka jokaisen naisesta syntyneen tulee ja on mahdollista omistaa itselleen.

Kristus, paljas ihminen, kantaa kaikki kärsimykset, joita yhteiskunta voi koota hartioillemme — hänellä ei ole omaa kynnystä eikä mitään, kuhunka hän päänsä kallistaa; väärin arvosteltuna hän kulkee läpi maailman — hänen oma äitinsä ja veljensä eivät häntä käsitä, hänen opetuslapsensa ymmärtävät hänet väärin; huonon menestyksen täytyy herättää hänessä levottomuutta; viha seuraa häntä parjauksillaan: esivalta ja hänen kansansa sivistyneet väijyvät hänen henkeänsä; hänestä luopuvat ne harvat, jotka häntä seuraavat, hän rukoilee turhaan ystävää, joka oli levännyt hänen rinnallaan, valvomaan hänen kanssaan Getsemanessa, lujatahtoisin kieltää hänet ja toinen myy hänet kolmestakymmenestä hopeapenningistä; kansa, jonka hän tahtoo viedä Jumalan luo ja vapauteen, huutaa ristiinnaulitsemista hänelle ja armoa ryövärille; hän ruoskitaan, pilkataan, hän naulataan ristiin ja hän kuolee tuskallisen kuoleman. Hän kärsii kaiken tämän, koska hän, taistellen jokaista kiusausta vastaan, joka viettelee häntä elämään omalle onnelleen rauhassa epäsiveellisen maailman kanssa, seuraa saman hengen kehotusta, joka puhuu meidänkin sydämissämme, vaan jota me useimmiten käskemme vaikenemaan. Ja hänen kärsiessään noita vaivoja hänen rohkeutensa ei väsy yhtä vähän kuin hänen uskonsa, hänen lempeytensä ja rakkautensa niitä kohtaan, jotka häntä vainoavat.

Hermione oppi Jeesuksen elämän tarkastelemisesta, kuinka voi rakastaa, vaikkei olekaan sydäntä, joka vastaa tai ymmärtää rakkauden, ja kuinka voi kärsiä tullakseen kärsimisen kautta vahvaksi ja täydelliseksi.

Hän myönsi itselleen ja Teodoorokselle, että evankeliumin tutkiminen enemmän kuin mikään muu oli pitänyt häntä pystyssä niissä kovissa koetuksissa, joita viimeksi kulunut aika oli kantanut helmassaan. Vaan kutsua itseään Galilealaisen nimellä ja tulla jäseneksi seurakuntaan, joka oli saanut nimensä hänestä, — paljas ajatuskin inhotti häntä. Kun hän nyt Teodooroksen kanssa käveli kevään sulouden ja ihmisten ahkeruuden kaunistamassa laaksossa, suunnittelihe heidän puhelunsa taasen samaan kohtaan. Teodooros oli monessa kohden eri mieltä kuin Hermione; hän käsitti Kristuksen ruumisoloiseksi sanaksi salaisessa, ihmiselle ei täysin ymmärrettävässä merkityksessä, hän uskoi että sakramentteihin olivat yhdistetyt erityiset armolahjat; vaan hän myönsi mielellään, ettei vapahdus ollut sidottu joihinkuihin uskonsääntöihin, ettei Jeesus ole tullut ollakseen aihe filosofisiin aprikoimisiin, ettei hänen sanoissaan, vuorisaarnasta alkaen siihen puheeseen asti, jonka hän piti opetuslapsilleen sinä yönä jona hän petettiin, ole jälkeäkään esitetyistä tai ratkaistuista metafysillisistä ongelmista, vaan että hän päin vastoin torjuu luotaan semmoiset tiedustelemiset, kun fariseukset ja sadukeukset niitä esittävät.

— Ole sitte Kristuksen seuraaja ilman mitään uskonsääntöjä, oli
Teodooroksen neuvo.

Vaan toiselta puolen hän nuhteli Hermionea siitä että, vaikka kristillisen jumalanpalveluksen luonnollisimmatkin muodot loukkasivat häntä, hän kuitenkin saattoi suostua vanhan opin menoihin, vaikka näissä nähtävästi eli jotakin, joka soti Jumalan palvelemista vastaan hengessä ja totuudessa. Hermionen täytyi tässä myöntää hänen olevan oikeassa; vaan hän puolusti itseään sillä, että hänen täytyi pitää lukua isästänsä; isän mielestä ne olivat pyhiä tapoja, jotka hänen silmissään olivat yhteydessä sen maailmankatsomuksen kanssa, joka tunnustaa järjen, vapauden ja inhimillisen arvon. Vaan kun kristinusko ei ainoastaan tunnusta näitä totuuksia, vaan esittelee ne kirkastetussa valossa, ja kun Hermionelle oli tämä selvänä, niin Teodooroksen mielestä ne syyt, jotka vaikuttivat Kryysanteukseen, eivät saattaneet vaikuttaa Hermioneen. Jos Hermione taistelisi sitä tunnetta vastaan, joka vaati sellaista arkailemista, niin hän siis vain osoittaisi vähäisessä määrin sitä kieltäytymistä, jonka kristinopin perustaja vaati opetuslapsiltansa. Jos Hermione tahtoi mestarikseen tunnustaa Galilealaisen, ei ainoastaan suullaan, vaan sydämellä ja työllä, niin hänen pitäisi taistelemalla hankkia itselleen voimaa katkaistaksensa viimeisen siteen, joka kiinnitti häntä vanhaan oppiin.