— Hoo, huudahti Olympiodooros, kiitä sinä jumaliasi tai, jos mieluummin tahdot, repaleisia apostolejasi ja pyhimyksiäsi, että olet saanut niin verrattoman historiankirjoittajan kuin ateenalainen Olympiodooros on. Kas tässä, jatkoi entinen epigrammain runoilija, nykyinen historioitsija, vetäessään vyöltään muutamia kokoon käärittyjä paperilehtiä, — sill'aikaa kun syöt lintuasi — joka, meidän kesken sanoen, on vähä sitkeätä — ja odotat piirakkaa, tahdon lukea tuoreimman luvun: molempien viime päivien sotatapauksista. Se on, hyvä ystävä, ruokalaji, jota voi verrata yksin jumalien ambrosiaan. Nauti nyt täysin määrin!
— Ei, ei nyt, hyvä ystävä. Mitä olet ennättänyt kirjoittaa on tietysti ainoastaan luonnos. Saepe vertere stylum sanotaan meidän roomalaisten kesken. Tarkoitan, ettet vielä ole ennättänyt viimeistellä teostasi.
— Oh, sellaiseen käsityöläis-askareeseen ei Olympiodooros koskaan ryhdy. Hänen teoksensa ovat täydellisiä jo syntyessään, eivätkä tarvitse pesusammiota. Curtiuksen värit, kun hän kuvailee Alexanterin retkeä Persiaa vastaan, ovat epäilemättä vaaleita niiden värien rinnalla, joilla minä kuvailen Annæus Domitiuksen retkeä Suunionia vastaan. Muinaisajan historioitsijat pikemmin käyttivät veistintä kuin sivellintä. Ainoastaan me osaamme antaa historialle taivaan ja maan kaikkien värien loiston. Sinun pitäisi kuulla, kuinka kuvailen joukkojesi kulkua, mitenkä ne kierrellen nousevat vuorille aseiden kimallellessa auringon säteissä, kuinka ne painuvat laaksojen varjoihin ja jakautuvat siellä tunkeakseen eri säteinä vuorisolien läpi ja uudestaan yhdistyvät pelottavaksi taistelurintamaksi. Lisäksi sinun täytyy kuulla ja ihailla, kun kuvailen viime yötä … se oli ihana yö, hyvä ystävä.
— Niin, kaunis näkö, sanoi Annæus Domitius.
— Ah, kun ei, niinkuin Nerolla, ole varaa polttaa Roomaa nähdäkseen maailmankaupungin liekkien nuoleskelevan yöllistä taivasta, niin ei sovi halveksia kyliä eikä istutuksia, huomautti Olympiodooros. — Mieltä ylentävää oli nähdä niitä rovioita, jotka loimottelivat vuorien huipuilla ja laaksojen pohjissa. Ne olenkin mitä vilkkaimmalla tavoin kuvaillut kertomuksessani sinun teoistasi.
— Huomauta kuitenkin uskollisena historioitsijana, että kunnia näistä liekeistä ei tule minulle, vaan piispa Petrokselle, sanoi Annæus Domitius. — Sillä jos minä olisin saanut määrätä, niin olisi tuon kapinallisen roskaväen kylät ja istutukset jätetty rauhaan, sillä erämaata ei keisari voi enää verottaa. Vaan minä taivun jumalallisen oikeuden alle, jonka edestä kaikkien inhimillisten aprikoimisien tulee väistyä. Kapinalliset ovat vääräuskolaisia, ja Petros tietää, että Jumalan oikeus käy keisarin oikeuden edellä.
— Minä lupaan huomauttaa sitä, sanoi Olympiodooros, pistäen papyruskääryn vyölleen ja alkaen tutkia jälkiruokaa.
— Vaan vielä kauniimpi oli seuraava aamu, kun auringon ensimäinen säde näytti meille kapinoivien sotarinnan, joka levisi vuoren rinteellä, ja miesten tummien rivien takana heidän vaimonsa ja lapsensa levottomissa ryhmissä ylemmillä kummuilla. Minä olen arvostellut taistelukuntoiset kapinoitsijat kahdeksikymmeneksi centuriaksi — kahdeksi tuhanneksi mieheksi.
— Mitä sanot? huudahti prokonsuli. — Kaksituhatta miestäkö? Mikä historioitsija sinä olet? Kirjoita viisikymmentä tuhatta, sinä hupsu! Niitä oli vähintään viisikymmentätuhatta. Muista, että Aleksanteri ei koskaan voittanut vähempää kuin satoja tuhansia vihollisia jokaisessa tappelussa. Minä olen vaatimaton ja tyydyn viiteenkymmeneen tuhanteen.
— Minä kirjoitan kymmenentuhatta, sanoi Olympiodooros.