— Muista, että historian jumalatar vaatii mitä ankarinta totuutta.
Ethän toki tahdo, että kyhäisin minkään mahdottoman valesepustuksen?
— Ei, ei, ankaraa totuutta, hyvä ystävä! Kirjoita kymmenentuhatta! Se voi riittää, koska oma voimani ei ole kuin neljätuhatta miestä.
— Taistelu, joka nyt alkoi, jatkoi Olympiodooros, — on kerrottu niin, kuin ainoastaan näkijä voi sen tehdä.
— Luonnollisesti unohtamatta vihollisen sitkeätä vastarintaa…
— Tietysti.
— Vielä vähemmin sen hurjaa pakoa tappion kärsittyään, aseilla ja kaatuneilla peittynyttä tannerta, ja niin edespäin, sanoi Annæus Domitius hymyillen ja täytti Olympiodooroksen pikarin.
— Hyvä ystävä, vastasi entinen epigrammain runoilija, nykyinen historioitsija, — ei saa yhdessä ainoassa luvussa tyhjentää kaikkea mikä sotaretkellä voi värisyttää hermoja ja ansaitsee kuvaamista. Minä aion säästää tuon hurjan paon johonkin toiseen lukuun, sittenkun se todellakin on tapahtunut. Tällä kertaa annan vihollisen vetäytyä takaisin hyvässä järjestyksessä. Enempää ei salli minun totuudenrakkauteni, sillä itse asiassahan kuitenkin juuri sinun joukkosi … no niin, sinä jo ymmärrät minua.
— Tuo kirottu pappi! mutisi Annæus Domitius. Petroshan sekautumalle taistelusuunnitelmaan sai aikaan tappion. Muutoin olisin tuhonnut vihollisen, huolimatta Kryysanteuksen taitavuudesta ja melkein voittamattomasta asemasta.
— Sitä vastoin kuvailen toisen näön lumoavan kauniisti, jatkoi Olympiodooros itseensä tyytyväisenä. — Ja kaunista, hurmaavan kaunista olikin todella nähdä komean rautapukuisen ratsuväen ratsastavan suohon, tarttuvan kiinni sinne ja joutuvan tuhoon kapinoitsijain nuijien, kankien ja kivien iskuista. Komeampaa näytelmää ei vanhan Rooman amfiteatteri ole koskaan voinut tarjota loistavimpinakaan päivinään … se täytyy sinun myöntää, hyvä prokonsuli.
— Se on totta, sanoi Annæus Domitius silmät loistavina kun hän muisteli tätä tapausta; — olin itse vähällä taputtaa käsiä ja huutaa: bene, optime! Olisin sen ehkä tehnyt, jos minä kuten sinä olisin ollut paljas katselija. Mutta, paha kyllä, minä olen keisarin sotapäällikkö, ja keisarin sotilaathan ne hukkuivat. Petros se taaskin käski tuon onnettoman liikkeen. Minä kiitän kuitenkin taivasta, että niin kävi, sillä kun piispa näki tuon surkean lopun, niin hän pyysi minulta anteeksi ja otti itseensä sen säkeen, jonka hymyillen lausuin Homeeroksesta: