Yön sumut peittivät uutisasukasten leirin. Sinne tänne kallioiden väliin oli sytytetty vahtitulia, ja niiden ympärillä oli miehiä ja naisia koolla. Useimmille naisille ja pienille lapsille oli paremmaksi suojaksi yökylmää vastaan määrätty erään temppelin jäännökset, joka ennen oli ollut pyhitetty Pallas Ateenalle ja oli hyvin tunnettu merimiehille, jotka kiersivät Suunionin nientä; sen pylväsrivit olivat loistaneet vuosisatoja niemen äkkijyrkkien kallioiden päältä. Siellä Hermionekin vietti yönsä…
Vahtitulien ympärille kokoutuneista sotilaista useimmat nukkuivat väsyneinä päivän vaivoista; toiset istuivat ja keskustelivat kuiskutellen; toiset hioivat aseitaan tai pienensivät kivien välissä viljaa leipoakseen siitä leipää huomiseksi.
Yleisen äänettömyyden katkaisi ainoastaan virsi, jonka joku tulien ympärillä valvovista miehistä viritti. Silloin tällöin nähtiin joku patrulli sitä väkeä, joka sinä yönä oli vuorossa, kulkevan ohitse. Vartiostoja oli ulotettu melkoisen matkan päähän kaikista niistä leirin kohdista, johon oli mahdollista päästä, ja ankarinta varovaisuutta noudatettiin, ettei tapahtuisi äkillistä yllätystä.
Uutisasukkaiden asekuntoinen miehistö — nuoret pojat ja hopeahapsiset ukot siihen luettuina — teki tuskin kaksi tuhatta miestä. Melkoinen joukko oli hengellään ostanut voiton edellisessä taistelussa. Vähempään hintaan ei sitä olisi voitu saada. Kryysanteuksen määräykset todistivat, että hän oli visusti laskenut, miten voisi säästää miehiensä henkeä.
Kryysanteus ja Teodooros sekä ne miehet, jotka olivat pienen armeijan sotaneuvostona, olivat koolla päämajassa. Semmoisena oli kallioseinää vasten rakennettu risumaja; luontoperäinen paasi oli pöytänä; kaksi soihtua oli sitä valaisemassa.
Seuraavaksi aamuksi oli hyökkäys odotettavissa, ja jo oltiin sovittu toimista, jotka olivat tarpeen sen vastustamiseksi.
Keskustelu koski nyt toista asiaa: kaukaisempaa tulevaisuutta.
Hyökkäjää voitiin kerta torjua — sitä ei epäilty — vaan eikö sodan päätös ollut jo välttämättömästi ratkaistu? Oliko kourallisen ihmisiä mahdollista ajan pitkään puolustautua vihollista vastaan, jolla tarpeen vaatiessa kaikki roomalaisen maailmanvallan apuneuvot olivat käytettävissä?
Vanha donatolaispappi, jonka kanssa Kryysanteus kerran oli keskustellut Parnassoksella, istui nyt kallionkielekkeellä hänen edessään, ja soihdun valo heijastui haarniskasta, johon hän oli pukenut hopeakarvaisen rintansa. Hänen vieressään seisoi kalliota vastaan hänen israelilaisensa, raskas nauloitettu nuija — ja että hänen käsivartensa jaksoi sitä vielä heiluttaa, sen oli edellinen taistelu todistanut tavalla, joka legionalaisissa oli herättänyt kauhua.
— Minne puheemme nyt eksyy? hän sanoi — Tulevaisuuteenko? Se on Herran eikä meidän. — Huomenna taistelemme amalekilaisia vastaan, ja jos me lyömme heidät, niin taistelemme ylihuomenna taas ympärileikkaamattomia vastaan — ja taistelemme kunnes ei yksikään meistä voi miekkaa liikuttaa. Mitä enempää tahdommekaan?