Jumalan tuntee Israel, hänt' ylistääpi Juudan maa,
Majans' on pyhä Salem, linnans' Sionilta kohoaa,
Hän kalvat, peitset pirstailee,
Eteensä korskat vaipuvat;
Vavisten mailma valkenee,
Kun sinkoo koston salamat.
Hän vilkkuu: Rosmotunturit horjahtaa perustuksiltaan.
Aseensa urhot uupuen ne heittää, kun hän viittaa vaan.
Hän seisottaa sotavaljakon;
Sotitorven ääni vaikenee;
Mies, orhi vaipuu hortohon,
Kun Herra kerran vihjasee.
Virren viimeisten sävelten kaikuessa näkyi eräs ratsastaja, papin puku yllä, vaan miekka vyöllä, yhden centurion seuraamana lähtevän notkoon. Centurio huusi, että tahdottiin puhua uutisasukasten ylipäällikön kanssa. Tämän sijasta tuli alas toinen mies, hyvissä aseissa ja sotaisen näköinen. Hän oli sama novatianolainen, jonka olemme kuulleet ottavan osaa uutisasukasten sotaneuvotteluun.
— Mitä tahdotte? huusi novatianolainen, kun seisoi vielä matkan päässä.
— Hieroa sovintoa, vastasi pappi, joka ei ollut kukaan muu kuin piispa
Petros.
— Hyvä, sanoi novatianolainen lähestyen, — olemme siis käsittäneet aikeenne oikein. Päällikkömme on minut lähettänyt kuulemaan, mitä teillä on sanottavaa.
— Me tahdomme puhua itse korkeimman päällikön kanssa emmekä kenenkään alemman, ilmoitti Petros.
— Hän on tuleva, kun teidän ratsuväkenne on saanut käskyn seisahtua, ja teidän oma korkein päällikkönne on tullut saapuville häntä kohtaamaan.
— Paljonpa vaatiikin kapinanpäällikkö, joka ennen auringon laskua on oleva minun vallassani. Minä tahdon siis puhua itse kansalle, ja se on kuuleva minun ääneni, sanoi Petros pannen jälleen hevosensa liikkeelle.
Novatianolainen tarttui hevosen ohjaksiin ja pakotti sen seisahtumaan.