Käyttäen hyväkseen maan epätasaisuutta he olivat pian kenenkään huomaamatta lähestyneet legionalaisten oikeata kylkeä ja kiivaasti karanneet varomattoman vihollisen kimppuun.
Hurjasti pakenevat legionalaisjoukot ilmoittivat muutama minuutti sen jälkeen, että uutisasukkaat olivat tehneet hyökkäyksen siltä puolen.
Tribuunit ja centuriot kiirehtivät järjestämään joukkojaan vihollista vastaanottamaan. Annæus Domitius riensi itse paikalle vasemmalta siiveltään, jossa taistelu nyt oli alkanut murroksen ympärillä, palatiinit kun toistamiseen koettivat sitä valloittaa.
Annæus Domitius hämmästyi yhtä paljo kuin tyyntyi nähdessään kuinka vähälukuinen hyökkäävien joukko oli. Tämä oli kuitenkin jo merkinnyt tiensä verivirroilla. Prokonsuli komensi seitsemän tai kahdeksan centuriaa sen ympärille. Ennenkuin käsky ennätettiin täyttää, donatolaisten miekat ja nuijat olivat läjänneet kokonaisia ruumiskasoja. He kulkivat eteenpäin sokeassa raivossa murtaen jokaisen esteen, minkä ne hajautuneet joukot, jotka tähän asti olivat ajaneet edellänsä, olivat koettaneet asettaa heidän tielleen. Sotahuuto Herran ja Gideonin miekka kaikui niin voimakkaasti, että se yleisen metelin läpi kuului notkon toiselle puolelle novatianolaisten rintamaan, ja vasta nyt saattoi nämät aavistamaan, mihin David pienine joukkoineen oli ryhtynyt.
Vasta sitten kun keisarillinen jalkaväki oli tehnyt prokonsulin käskemän liikkeen ja kaikilta suunnilta syvin, järjestynein rivein marssi esiin saartaakseen ja musertaakseen tuon pienen joukon, äkkäsi tämä vaarallisen asemansa. Joka puolella keihäsmetsä, haarniskamuuri, joka läheni. Täytyi murtaa tämä muuri ja notkon kautta raivata paluutie, tai kaatua viimeiseen mieheen.
— Olemme saarretut, kuuli David huudettavan. — Meidän täytyy koettaa murtauda lävitse.
Vanha soturi lepäsi silmänräpäyksen ajan nuijaansa nojautuneena. Hän tähysteli vihollisten joukkoja.
— Tälle suunnalle, veljeni, tälle suunnalle, te valitut soturit, hän huusi osoittaen joukkoja, jotka sulkivat paluutien notkoon. — Eteenpäin amalekilaisia vastaan! Herra on tänäpäivänä antanut heidät meidän käsiimme. Me ruhjomme heidät ja ajamme heitä takaa aina Asekaan ja Makedaan saakka. Eteenpäin!
Donatolaisjoukko, yhä vielä pelottava, huolimatta vähäisestä lukumäärästään, seurasi urheata johtajaansa heittäytyäkseen vihollisen keihäitä vastaan ja murtaakseen jos mahdollista tien itselleen sen rivien lävitse. Heidän aiettaan auttoi hyökkäys, jonka heidän aseveljensä tekivät sotajoukkojen selkään, luopuen vahvasta asemastaan toisella puolen notkoa tullakseen heille avuksi. Hirveä käsikahakka syntyi. Sen keskipisteenä oli David. Muuan korkeakasvuinen, kiireestä kantapäähän rautapukuinen centurio oli astunut esiin koettelemaan voimiaan kaksintaistelussa pelätyn urhon kanssa. Centurio oli, kuten monet keisarillisten joukkojen riveissä, goottilainen barbari, joka palveli palkasta, ja kun hän vaati Davidia kaksintaisteluun, niin hän seurasi siinä kansansa tapaa.
— Valkopartainen ukko, minne sinä riehut? sanoi hän. — Laske nuijasi ja antaudu vangiksi. Sinulla jolla ei ole hampaita purraksesi sotamiehen kovaa leipää, onko sinulla vielä käsiä heiluttaa aseita?