— Tappelu on kadotettu, sanoi Kryysanteus. — Teodooros, riennä täältä ja vie Hermionelle tervehdykseni ja siunaukseni!
Kryysanteus oli taasen noussut hevosen selkään ja palasi toivottomaan taisteluun. Sen kohtalo oli muutaman minuutin kuluttua ratkaistu. Uutisasukasten pienen jäännöksen kimppuun hyökkäsi molemmilta puolilta Annæus Domitiuksen koko voima. Naisten ja lasten tuskanhuutojen räikyessä vuoritasangon toinen puoli peittyi jalkaväen syvien joukkojen, toinen puoli "rautapylväiden" eskadroonain alle. Uutisasukasten vastustus hajaantui yksityisotteluiksi, yksi monta vastaan. Keskellä melskettä näkyi vielä hetken valkovaippainen ratsumies. Annæus Domitius ja Petros tunsivat hänet yhtaikaa ja kannustivat hevosiaan siihen kohtaan, jossa hän taisteli. Mutta ennenkuin olivat ehtineet perille, oli valkovaippainen ratsastaja kadonnut rautalaineiden alle ja hänen hevosensa laukkasi ilman isäntää kentän ylitse.
Kryysanteuksen ruumis löydettiin taistelun loputtua. Hän makasi maassa pitkänään miekka kädessä ja mantteli punaisena verestä, joka tulvasi hänen lävistetystä rinnastaan. Kun Annæus Domitius kunnioittavaisesti lähestyi vihollisensa ruumista, seisoi Petros katsellen sitä, ja Eufeemios, hänen ajutanttinsa, pani litteän jalkansa kauniin sankariruumiin rinnalle ja sanoi: — Näin kirkko tallaa pakanuuden lohikäärmeen.
KUUDESTOISTA LUKU.
Loppu.
Eräänä iltana, kuukausi Suunionin sotaretken perästä, presbyteri Eufeemios istui hengellisen isänsä piispa Petroksen luona juuri samassa kapeassa, pitkulaisessa, pienellä ikkunareiällä varustetussa huoneessa piispan palatsissa, jossa lukija jo on kerran kuullut heidän keskustelevan.
Petros asteli nytkin, niinkuin silloin, vilkkain askelin pitkin huoneen lattiaa, ja Eufeemios oli asettunut nöyrälle paikalleen, tuolille oven viereen.
Eufeemioksen matala otsa ei ollut enää valkeankeltaisena, vaan ruskeankeltaisena juovana mustan hiusrajan ja yhtä mustien kulmakarvojen välissä; sillä sotaretken aurinko oli polttanut hänen ihonsa ruskeaksi. Hänen päänsä oli, kuten aina, eteenpäin kumarassa ja hänen mustat silmänsä katsoivat ylöspäin, puoleksi silmäripsien peitossa.
Petroksen kasvoissa oli ylpeämpi ilme kuin ennen koskaan. Niistä loisti voitonvarmuus. Luultavasti joku hänen suurisuuntaisista toiveistaan oli toteutunut tai toteutumaisillaan. Sotainen kunnia, jota hän oli saavuttanut retkellä vääräuskolaisten uutisasumusta vastaan, tuskin riitti semmoista vaikutusta aikaansaamaan, vaikka Ateenan kaikki homoiuusialaiset puhuivat siitä.
Kun se keisarillisten joukkojen osasto, joka kuului Ateenan varusväkeen, marssi kaupunkiin, oli Petros nähty ratsastavan miekka vyöllä virmalla hevosella joukkojen etunenässä. Kulku oli ollut juhlallinen, melkein riemukulkueen kaltainen. Ensimäisenä, kuten mainitsimme, Petros, ja hänen vieressään jovianolaisen kaartin tribuuni. Niiden jälessä osasto legionalaisia. Heidän jälessään pieni joukko miehiä, vaimoja ja lapsia, Suunionin donatolaisten ja novatianolaisten uutisasumuksen surkea jäännös — miehiä ainoastaan yhdeksän tai kymmenen luvultaan, sotakentällä vangituita, haavoja täynnä ja raskaissa kahleissa; naisia useampia, vaan kuitenkin harvoja verrattuina niihin, jotka hurjat "rautapatsaat" teurastivat tappelun loputtua; lapsia oli enimmin; toisia kantoivat äidit, toiset kulkivat äitien sivulla, toiset taasen, jotka hävityssodassa olivat tulleet orvoiksi, ja tämmöisiä olivat useimmat, astuskelivat yksikseen. Vankien takana oli kulkenut komeasti koristetut vaunut, joissa olivat pyhät kirkkoastiat ja niiden keskellä mahtava kastemalja, jossa vääräuskolaisten tappion jälkeen heidän lapsillensa oli annettu kasteen armo. Vaunujen vieressä oli nähty mustatukkainen Eufeemios, ratsastaen aasin selässä ja kantaen pyhää ristiä. Viimeisinä kulkivat muutamat centuriat jalkaväkeä.