Eufeemios huokasi ja loi silmänsä maahan.
— Oikeauskoinen kirkko odottaa pelastustaan Eufeemiokselta, sanoi lähettiläs. — Voi häntä, jos hän pettää kirkon ja valansa!
— Mitä minun tulee tehdä? Minä horjun sen taakan painosta, jonka kirkko panee heikoille hartioilleni. Minä rakastan isääni Petrosta … hän on tehnyt minulle sanomattoman paljon hyvää.
— Siinä yksi syy lisäksi, jonka vuoksi sinun tulee toimia päättäväisesti. Rakkaus ei saa olla heikko eikä maikaileva. Sinä edistät hänen ikuista hyväänsä ja saat aikaan, ettei hänen kunniakkaan vaikutuksensa loisto tummene, kun estät tämän muutoin välttämättömän häpeällisen luopumisen.
Eufeemios oli vaiti ja huokasi uudestaan.
— Jälkimaailman muistossa, jatkoi lähettiläs — on, kun se on tapahtunut minkä pitää tapahtua, yksi sen suurimpia poikia säilyvä tahratonna, puhtaana ja säteilevänä. Hän tunnustetaan juhlallisesti pyhimyksen sädekruunun ansainneeksi.
— Sanotko niin? keskeytti Eufeemios innokkaasti. — Ylistetty olkoon Eudoksos, joka on päättänyt tämän! Vaan se onkin vain oikeudenmukaista tunnustusta. Petrosta tervehditään kunnialla pyhimystön piirissä.
— Sinusta riippuu, onko hänen muistonsa häväistävä luopumuksen häpeällisellä poltinleimalla vai onko se valaiseva kaikkia tulevia aikoja pyhimysloisteen säteillä.
— Se ei riipu minusta. Minulla on vain yksi tehtävä: minun on toteltava.
— Puhuit totta. Sinä käsität velvollisuutesi. Vaan kuuliaisuus on oleva sinulle keveämpi, kun ajattelet, että säästät kirkolta tappion, pelastat isäsi sielun ja kirkastat hänen nimensä.