Eufeemioksen tullessa Petros antoi läsnä olevalle palvelevalle veljelle viittauksen poistua.
Eufeemios oli etusalissa riisunut vettä tippuvan kaapunsa ja esiytyi nyt siinä papillisessa juhlapuvussa, joka hänellä oli ollut yllään juhlallisessa toimituksessa pääkirkossa.
Eufeemioksen käytös oli tavallista nöyrempi, hänen päänsä kumarammassa, hänen katseensa epävarmempi, kun hän nyt katsahti piispaan. Sairaus oli Eufeemioksen lyhyen poissaolon aikana kiihtynyt nähtävästi. Petroksen kasvojen iho oli tuhkanharmaa ja syvät siniset renkaat olivat muodostuneet hänen silmiensä alle; mutta tahdon voima jännitti vielä veltostuvia juonteita, ja silmillä, vaikka olivatkin huomattavasti kadottaneet kiiltoaan, oli vielä luja, läpitunkeva ja käskevä katseensa.
— Kunnioitettu isä ja esimies, kuinka voit? kysyi Eufeemios levottomalla äänellä, seisahtuen oven suuhun ja pannen käsivartensa ristiin valkean, kultaisella ristillä koristetun messupaitansa päälle.
— Pahoin kyllä, vastasi piispa. — Lääkäri on vahvistanut todeksi arveluni, että tämä on ankarata vilustumista. Minä kävelin eilen paljain jaloin kirkon jääkylmällä lattialla. Siinä on syy. Vaan ankarien herrojen valta on lyhyt. Toivon huomenna olevani terve. Kuinka itse voit? jatkoi piispa, nähdessään kuinka kalpea Eufeemios oli. — Voitko sinäkin pahoin?
Ja odottamatta vastausta tähän kysymykseen hän lisäsi korkealla äänellä:
— Kasteentoimitus! Kuinka se on päättynyt?
— Kunnioitettu isä, sanoi Eufeemios, — minä tuon uutisen, joka … minua epäilyttää sitä sanoa…
— Mikä on tapahtunut? Mutkat pois! huudahti Petros. — Oliko tytöllä epäluuloja ja kieltäytyikö tulemasta?
— Ei, isäni, hän ei epäillyt mitään. Hän saapui kirkkoon jalon
Eusebian seurassa…