— No niin, oliko sitte kutsumattomia katselijoita saapunut juhlallisuuteen? Sanoinhan, että asia oli pidettävä salassa ja että kirkon ovien piti olla kiinni, koska oli nähty, ettei hän ollut hyvällä suostuva kasteeseen.
— Isä, me tottelimme sanojasi. Lukuunottamatta jaloa Eusebiaa ja kahta todistajaa, ei ollut ketään muita kuin me papit saapuvilla, ja Hermione oli tuskin astunut kirkkoon, kun ovet suljettiin hänen takanaan…
— No niin, mikä on tapahtunut? huudahti Petros kärsimättömänä. — Hidas ihminen, pane siivet sanoihisi! Kerro kaikki järjestyksessä ja selvästi.
— Olin koettanut antaa hänelle oikean käsityksen kasteen todellisesta luonnosta, vaan sinä tiedät etteivät ponnistukseni saaneet mitään aikaan…
— Minä tiedän sen.
— Tahdoimme silloin antaa hänelle oikeuden ajatella asiasta mitä tahtoi, ja koetimme ainoastaan taivuttaa häntä vastaanottamaan kasteen kokoutuneen seurakunnan läsnäollessa, vaikka hän saisikin sitä pitää paljaana ulkonaisena menona.
— Minä tiedän sen.
— Hän hylkäsi tämänkin ehdotukseni. Minä huomasin yleensä että hän oli kadottanut kaiken luottamuksen minuun ja kaiken kunnioituksen opetuksiani kohtaan, sen jälkeen kun meillä oli ollut keskustelu Kristuksen lähetyksen oikeasta merkityksestä. Koetin tehdä hänelle käsiteltäväksi, että Jumala Kristuksen kautta on tehnyt ihmiselle mahdolliseksi irtautua perkeleen vallasta, ja että ihmissuku siis ennen Kristuksen tuloa oli pimeyden ruhtinaan vallassa. Hän hylkäsi tämän opin filosofisella kopeudella, sanoen sen halpamaiseksi opiksi, joka muka häpäisi sekä Jumalaa että järkeä. Niinä päivinä olivat hänen mielentilassaan itsepäisyys ja itseluottamus, nöyryys ja kaiho kummallisesti sekautuneina. Hänen silmänsä loistivat ja hänen suunsa hymyili, ikäänkuin ihastuksesta, kun hän puhui vapahtajasta; hän siunasi hänen nimeään ja suuteli hänen ristiään, vaan ei kuitenkaan tahtonut omaksua niitä oppeja, jotka kirkon isät, pyhän hengen valaisemina, ovat rakentaneet hänen evankelistojensa ja apostolittensa perustukselle. Sinä tiedät, että olen uskollisesti seurannut pyhän Paavalin ja sinun omaa varoitustasi, että kavahtaisin filosofiaa. En siis voinut väitellä hänen kanssaan. Mitä oli siis muuta tehtävää, kuin vetäytyä takaisin ja jättää tuo eksynyt nainen jalon Eusebian sisarellisen rakkauden haltuun?
— Tämän kaiken tiedän, sanoi Petros kärsimätönnä. — Nyt asiaan!
— Isä, sanoi Eufeemios, muistutan sinulle tätä, en suinkaan koetellakseni kärsivällisyyttäsi, vaan vierittääkseni päältäni puuhiemme surullisen, sanonpa hirmuisen ja aivan odottamattoman lopputuloksen…