Vastauksena oli uusi ähkyntä ja kärsimätön irvistys.
— Vaan palataksemme Atanasiokseen, jatkoi jumaluusoppia harrastava kylpyvieras, — niin voikohan ajatella mitään naurettavampaa ja samalla hävyttömämpää kuin hänen väitteensä, että Nikaian kirkolliskokous — tuo surkeamuistoinen — hyväksyessään sanan homouusios vahvisti Antiokeian isien päätöksen, joka juuri hylkäsi saman vääräuskolaisen sanan. Mitä Atanasios tekee selvitäkseen tästä pulmasta? Se viisastelija sanoo, että molemmat kokoukset tarkoittivat samaa asiaa, kun toinen hyväksyi saman sanan, jonka toinen hylkäsi. Nyt minä kysyn…
— Ei, ei, ei, älä minulta kysy, äyhkäsi Annæus Domitius epätoivoisella ponnistuksella. — Minä hyväksyn jo ennakolta kaikki mitä olet lausunut ja aiot lausua. Teetpä minulle palveluksen, jos väistyt vähä syrjemmälle, sillä näethän että estät orjiani heidän toimissaan… Ah, kuinka elämä on täynnä vaivoja! Karmides, silmäteräni, missä olet?
— Täällä, rakastettava prokonsuli! kuului vastaus toiselta orjain ympäröimältä sohvalta.
Huat hanat haut
Ista pista sista
Domiabo elamnaustra.
— Mitä sanot, rakas Annæus?
— Ah, minä luen loitsua, jota vanha imettäjäni käytti leiniä ja niukahdusta vastaan, vaan joka kenties auttaa kiusallista suunsoittajaakin vastaan. Ainakin sietää sitä koettaa.
Mies kylpylakanassa tuli nähtävästi hyvin loukatuksi tästä keskustelun käänteestä. — Prokonsuli seurustelee irstailevien pakanain kanssa vaan ei salli, että hänen köyhät seurakuntaveljensä lähestyvät häntä kymmenen askeleen päähän. Hän on puolipakana … ja muutoin aivan liiaksi typerä käsittääksensä jumaluusoppia, mutisi hän itsekseen kulkiessaan juhlallisin askelin edes takaisin tepidariumissa. Hän katosi sen jälkeen pukuhuoneeseen, jonka äänihälinästä pian saattoi erottaa hänen äänensä hajanaisissa sanoissa: Nikaia … Origenes … Atanasios … homouusion … Antiokeia … Paulos Samosatalainen j.n.e.
Jumaluusopista väitteleminen oli siihen aikaan sekä muodin että tarpeen vaatima asia. Kirkolliskokousten sanakiistat eivät olisi niin järisyttäneet maailmaa, kuin laita todella oli, ellei niitä olisi ollut kannattamassa lukemattomat kansanjoukot. Yksinvalta oli tukehduttanut kaiken valtiollisen harrastuksen; uusi valtiouskonto oli julistanut pannaan filosofian; kirjallisuus ja taide olivat kuoleman kielissä; aineellisen vaurastumisen harrastus oli sammunut sisäisten sotien ja hallituksen ryöstönhimon tähden. Jokaisen kristityn täytyi valita kantansa riitelevien lahkojoukkojen kesken, — eihän itse pakanakaan voinut olla tiedustelematta niitä syitä, jotka muuttivat suurien kaupunkien kirkot verin tahratuiksi teurastushuoneiksi ja veivät polttosoihdun Paflagonian ja Afrikan kaukaisimpiin kyliin. Jumaluusoppi yksin vastasi tähän kysymykseen, ja jumaluusopin piti nyt vastaaman kaikkiin kysymyksiin, jotka tutkisteleva henki oli nostanut. Voiton riemussa, kun vihdoinkin oli löydetty se ensimäinen perustus, jota viisaustiede turhaan oli etsinyt itse järjestä, kaikki pyrinnöt yhtyivät yhdeksi ainoaksi pyrinnöksi — pyrittiin sillä soihdulla, jonka ilmestyksen valo oli virittänyt, valaisemaan jumalalliset ja inhimilliset salaisuudet. Eipä kummallista. Viisaustiede oli hajoittanut vanhan kansanuskonnon, ja siten syntynyt lohduton tyhjyys oli miljoonissa ihmissieluissa siksi tuntuva, että tuo pyrkimys esiytyi äärettömällä voimalla. Jumaluusopin harrastaminen oli sen tähden ajan tarve, ja missä sitä ei tunnettu tarpeena, siellä se oli muotiasiana. Kaikki sai jumaluusopin värin: keisarin unet, hovijuonittelut, koulujen kirjoitusharjoitukset, naisten rupatus, keskustelut toreilla ja kaduilla, melu sirkuksessa, yksityiset riidat, sisälliset sodat. Vaikka Annæus Domitius taisikin muinaisroomalaisella loitsuluvulla karkoittaa luotaan kylpylakanaan käärityn olennon, niin oli hänellä jälellä lukemattomia muita samanlaisia, sillä niitä vilisi kuin hyttysiä joka paikassa, mihin säädyllinen kristitty voi astua jalkansa. Ja niitä paikkoja olivat kylpylaitoksetkin, vaikka tosin moni kristitty lykkäsi litaniaan puhtauden pakanallisen hyveen.
Kun Annæus Domitius ja Karmides olivat kestäneet kylpyorjain viimeistä käsittelyä ja olivat niissä puvuissa, jotka heidän omat kokoussalissa odottelevat orjansa olivat pitäneet valmiina, he sommittelivat yhteisen ohjelman huomispäivän huvitusten varalle ja erosivat. Karmides läksi muutamien muiden ystäväin keralla tepidariumin lähellä olevaan kirjastoon, jossa Olympiodooros odotteli heitä lukeakseen heille uusimman runokappaleensa: kevytmielisen kuvauksen Olympoksen arkielämästä. Annæus Domitiusta ahdistivat nyt kuten aina valtioasiat. Hän kiirehti piispan taloon, sillä Petros oli diakonilla ilmoittanut hänelle toivomuksensa saada puhutella samana iltana Akaian prokonsulia.