Hämärä oli jo tullut, kun Annæus Domitius lähti kylpylaitoksesta. Temppelien pylvähistöissä oli lamput pantu palamaan: soihtuja paloi kaikkien yleisten rakennusten edustalla, jumalain ja sankarien patsaiden ympärillä; kaduilla ja toreilla pilkoitti tuhkatiheässä jalan kulkevien lyhtyjä. Annæus Domitius kääriytyi mantteliinsa. Hänen otsassaan oli ryppyjä. Jo Karmides oli prokonsulissa älynnyt jonkinlaista hajamielisyyttä, jotain välinpitämättömyyttä, kun keskustelivat, miten huomispäivä parhaiten piti saataman hengiltä. Todella prokonsuli ajattelikin sangen vakavia asioita. Joukko pirullisia Jos- ja Mutta-ajatuksia raateli hänen aivojaan. Kas tässä mitä hän ajatteli:
Kirottu kirje! Olenko, koskaan ennen saanut semmoista? Keisarin hallitus antaa minulle oikeuden ottaa Kryysanteukselta pään, vaan ei minua siihen velvoita. Kirje antaa minulle lahjan, jota en tahdo, ja laskiessaan tuon filosofin pään minun helmaani, se kohottaa miekan toisen pään päälle, joka on minulle äärettömästi kalliimpi, nimittäin minun omani. Kuka tietää, kuinka kauan nykyinen hallitus pysyy pystyssä? Tiedot sotakentältä ovat Julianukselle osaksi suotuisia, osaksi epäsuotuisia. Otaksupas, että Julianus voittaa! Kuinka minun silloin käy, jos olen pannut ystävältäni Kryysanteukselta pään poikki? Julianus on hänen oppilaansa, ystävänsä ja ihailijansa. Minun pääni on silloin ensimäinen, jonka uusi keisari hakkauttaa olkapäiltä. Hän on armotta uhraava Senecan jälkeläisen platoonilaisen varjolle. Kuinka minun käy, jos oman henkeni kaupalla olen säästänyt Kryysanteuksen? Minusta tulee uuden keisarin rajattoman kiitollisuuden kallisarvoinen esine. Hän tekee minusta Rooman prefektin, konsulin, ja minun nimeni tulee kuolemattomaksi ikiajoiksi sekä renkaaksi aikojen vuosisarjaan. Vielä tuhannen vuoden kuluttuakin täytyy koulupoikien painaa muistiinsa, että se ja se merkillinen tapaus sattui vuonna Anno Domitio et Q.Q. consulibus.[13] Mutta paha kyllä, tässä kohtaa nyt toinen otaksuminen. Constantius voittaa! Kuinka minun kohtaloni silloin muodostuu,- jos olen oikeuttani käsittänyt siksi, mikä se on: varovasti annetuksi käskyksi? Pakanat, jotka vielä ovat mahtavat, kiukustuvat, ja keisarillinen hallitus rientää työntämään koko syyn toimeenpanijan niskoille. Siihen tarkoitukseen juuri kirjeen sanamuoto on laadittu. Kirottuja olkoot nuo kavalat ketut keisarin ympärillä! Jos sitä vastoin olen ymmärtävinäni käskyä väärin, niin se kaikkein helpoimmassa tapauksessa tuomitaan taitamattomuudeksi; eikä olisi mikään liian ankara arvostelu, jos sitä tulkittaisiin epäluottamuksena keisarin onneen, oman pelastukseni keinona sen tapauksen varalta, että kapinoitsija voittaa. Voi minua! mitä minun on tehtävä?
Sillaikaa kuin Annæus Domitius vuorotellen pyhimyksien ja Olympoksen jumalien kautta kiroilee onnettomuuttaan, riennämme edellä piispan palatsiin.
Tämän portin edessä seisoo, kuten tavallisesti tähän aikaan illasta, joukko kerjäläisiä, jotka odotellessaan almujen jakamista järjestävät repaleitansa niin, etteivät ne peittäisi itselyötyjä, kamalia haavoja. Jos onnellisesti on päässyt tämän inhottavan joukon lävitse ja etehisen kautta tullut aulaan, niin erottaa hämärässä pylvähistössä likinnä sisäänkäytävää parven ihmisiä, jotka odottavat puheillepääsöä: osaksi pakanoita, jotka tahtovat ilmoittaa päätöksensä kääntyä kristinuskoon, osaksi oikeutta hakevia kristittyjä, jotka ovat katsoneet paremmaksi lykätä riitansa Petroksen kuin maallisen tuomioistuimen ratkaistavaksi. Avonaisella pihalla ja niissä pylväskäytävissä, jotka ovat lähempänä perässä olevaa virkahuonetta, näkyy kahden soihdun valossa pappiryhmiä, jotka odottavat esimiehensä käskyjä: presbyterejä, diakoneja, manaajoita ja esilukijoita, jotka kaikki keskustelevat kuiskutellen viimeisistä uutisista uskonhylkyristä Julianuksesta, huhusta että Atanasios on nähty Ateenan seuduilla, ja ennen kaikkea siitä tärkeästä tiedosta, joka juuri samana iltana on saapunut piispalle Konstantinopolista. Homouusialaisia on siellä kauheasti kuritettu, kun väkisin tahtoivat estää pyhän Constantinuksen jäännöksien muuttamista rappeutuneesta kappelista, jossa olivat levänneet, homoiuusialaisten äsken rakentamaan kirkkoon. Joku presbyteri kuiskaa ympärillä kuunteleville diakoneille, että sen mukaan mitä piispa Petros itse oli hänelle kertonut, oli mainitun kirkon edustalla oleva kaivo tullut täyteen vääräuskolaisten ruumiita, ja kaikki katuojat koko siinä kaupunginosassa olivat olleet tulvillaan vääräuskolaisten verta. Siinä oli enne siihen, minkä piti tapahtuman Ateenassakin — niin kaikki ajattelivat itsekseen.
Astumme virkahuoneeseen; se on pitkulainen sali, jonka keskellä on suuri pöytä; sen ääressä kaksi pappia, piispan kirjureita, on toimissaan, toinen kirjoittamassa, toinen rahoja laskemassa. Pöytään nojautuneena, huoneen perään katsellen seisoo nuorukainen, joka tuskin on poikavuotensa elänyt, puettuna esilukijan papilliseen asuun. Ne, joita hänen suuret, kuumeentapaisesti kirkkaat silmänsä tähystelevät, ja joiden keskustelua hän tarkkaavaisesti seuraa, ovat kaksi korkeakasvuista, kunnioitusta herättävää miestä, jotka muodoltaan sangen suuresti eroavat toisistaan: toinen on Petros, Ateenan piispa, toinen Kryysanteus, pakanallinen filosofi.
Uusi taidesuunta, kristillinen, on virkahuoneen kaunistanut sen tarkoituksen mukaisesti. Sitä valaisee kaksi pharia: maljan muotoista, valettujen pylväiden päällä palavaa lamppua; vaan ahtaan akkunan korkeus lattiasta tekee huoneen lampunvalossakin synkän näköiseksi. Taivaansinisiksi maalatut seinät ovat meanderi- ja arabeskikehyksillä jaetut pintaosiin, joissa kussakin on eri kristillinen vertauskuva. Kala, joka muinaiskristillisen symboliikin muistomerkeissä harvoin puuttuu, on kullalla maalattu ovenpäälliseen.[14] Muissa seinäosissa näkyy Karitsa ristineen; evankelistain merkit: Enkeli, Leijona, Härkä ja Kotka; hengen Kyyhky, kaitselmuksen Silmä, valppauden Kukko, lujuuden Kallio, rauhan Öljylehvä, voiton Palmu, ylösnousemuksen Foiniks-lintu, ynnä useita muita, osaksi antiikista lainattuja vertauskuvia. Peräseinässä on maalaus, joka kuvaa Kristusta Orfeuksena; hänellä on frygialainen lakki päässä ja lyyra käsivarrella, ja hänen soittaessaan jalopeurat ja tiikerit lepäävät hänen jalkainsa juuressa ja kirjavat linnut kuuntelevat puusta, jonka alla hän istuu.
Taulun alla, mosaikki-pöydällä, johon Petros nyt keskustellessaan Kryysanteuksen kanssa nojaa nyrkkiänsä, seisoo norsunluusta leikattu kuva: Kristus nuorena, lyhyeen ihotakkiin puettuna paimenena, joka silittelee jälleen löydettyä karitsaa; ihotakki on ylt'yltään hohtokivillä peitetty. Nuori taide, jonka tuotteita nämä molemmat teokset ovat, pysyy vielä sidottuna antiikkisiin aiheisiin; sen koko omituisuus on tekotavan raakuudessa ja koreuden etsinnässä. Ei mikään uusi kansanhenki ole vielä siihen vaikuttanut; itse asiassa se siis vielä on muinainen taide, mutta mitä syvimmässä rappiotilassa.
Salin vastakkaisessa päässä seisoo kultainen risti ja sen lähellä kassakirstu, joka paraikaa on avoinna.
Ne kaksi pappia, jotka istuivat työpöydän ääressä, eivät häiriytyneet toimessaan. Säädyllisyys kielsi heitä silmäykselläkään ilmoittamasta että keskustelu, joka kävi sangen virallisella ja kylmällä äänellä, veti heidän huomiotansa puoleensa. Vaan heidän korvansa olivat hörhöllään, eivätkä menettäneet sanaakaan siitä mitä tahtoivat kuulla.
— Olet muutaman päivän ollut poissa Ateenasta, sanoi piispa
Kryysanteukselle.