Kesken kaikkea huolenpitoa, jota osoitettiin piispan persoonalle, ilmoitettiin, että Roomasta oli saapunut lähetystö, joka pyysi päästä hänen puheilleen. Tämä ilmoitus vaikutti Petrokseen ihmeellisesti; hänen kasvonsa vilkastuivat, hän tunsi verensä virtaavan suonissaan lämpimänä kuin ennenkin. Hän käski siirtää itsensä lukukamarista vastaanotto-huoneeseen ja määräsi papit, joiden piti olla hänen ympärillään, sekä sääsi kuinka lähetystö oli vastaanotettava, kun se oli tullut piispanpalatsiin.
Tunti sen jälkeen palatsin ovet aukenivat lähetystölle, jossa oli pappeja, ylhäisiä maallikoita, näiden joukossa yksi senaattori, kaikki loistavissa virkapuvuissa.
Pitkän tervehdys- ja onnittelupuheen perästä lähetystön puheenjohtaja antoi Petrokselle seurakunnan kutsumus kirjeen, jossa pyydettiin häntä ottamaan vastaan se virka, johon seurakunnan piispanvaalissa ilmaisema tahto oli hänet kutsunut.
Petros vastasi puheeseen muutamin sanoin, joiden lausuminen vaati häneltä suuria ponnistuksia. Hänen tilansa teki välttämättömäksi lyhentää juhlamenoja. Lähetystö vetäytyi takaisin, sittenkun sen jäsenet oli kutsuttu seuraavaksi päiväksi piispan pöytään.
Vieraiden mentyä piispa käski taas muuttaa itsensä lukukamariin, johon
Eufeemios hänen käskystään jäi hänen luokseen.
Lamppu paloi synkässä huoneessa, ja sade ruoski sen ainoata ikkunaa.
Eufeemios heittäytyi polvilleen Petroksen eteen, onnitteli häntä, että oli saavuttanut sen korkean paikan, johon hänen suuret ominaisuutensa hänet oikeuttivat, paikan, jonka haltijaa syystä saattoi pitää Kristuksen seuraajana, vaan surkutteli samalla itseänsä, virkaveljiänsä ja Ateenan seurakuntaa, jotka nyt olivat peruuttamattomasti tuomitut kadottamaan rakastetun isän.
Näytti melkein siltä kuin Eufeemioksen silmissä olisi ollut kyyneleitä. Hän tarttui Petroksen käteen ja suuteli sitä, vaan häntä pöyristytti ja hän vaaleni, kun huomasi sitä kuolonkylmyyttä, joka kohtasi hänen huuliaan.
Petros ei vastannut hänelle. Jokainen sana olisi ollut hänelle vaivaksi, ja nyt hänen sielunsa oli vaipunut ajattelemaan sitä valtaa, joka oli pantu hänen käteensä, valtaa jonka maailmaa pakottavasta suuruudesta ei kellään muulla kuin hänellä ollut aavistusta.
Hänellä itsellään oli siitä enemmän kuin aavistus. Hän tunsi tämän vallan. Hän näki keinot ja päämäärän selvinä silmissään.