Petros tarkasteli ajatuksessaan sitä elämänrataa, jonka hän omin voiminsa oli raivannut, niistä päivistä lähtien, jolloin hänen nimensä oli Simmias ja hän oli halveksittu, oppimaton orja pakanallisessa talossa, tähän hetkeen saakka, jolloin hän kaikessa kunnianhimossaan ei olisi tahtonut vaihtaa paikkaa roomalaisen maailman itsevaltiaankaan kanssa.
Tämä silmäys elämään, jonka oli suunnittanut yksi ainoa valtaava ajatus ja joka järkähtämättä oli raivannut tiensä pelottavien esteiden ylitse saavuttaaksensa omaa kerran määrättyä päämääräänsä, oli kyllä omiaan täyttämään hänet ylpeydellä; vaan mitä tämä tunne, joka kohdistui loppuvaiseen, pian katoavaan olentoon, olikaan huimaavan tulevaisuudenaatteen rinnalla: hän ajatteli valtaa, jonka hän oli kehittävä kukalle, järjestelmää minkä hän oli luova vielä järjestymättömistä alkuaineista, valtaa, järjestelmää, joka oli elävä häntä itseään kauemmin ja, rakennettuna ihmissuvun holhonalaisuuden ikuisille perustuksille, ulottava valtikkansa yli kaikkien aikojen.
Tässä katselussa oli demoonillinen hurmaus, joka hetkeksi saattoi kääntää Petroksen huomion niistä uhkaavista oireista, joita tuntui hänen ruumiillisessa majassaan. Vaan nämä esiytyivät viimein niin selvinä ja voimakkaina, että alkoivat ahdistaa hänen tietoisuuttaan, riistivät sen irti innostuttavista tulevaisuuden kuvista ja kiinnittivät sen läsnäolevaan todellisuuteen. Petros tunsi kuinka kamala kalmankylmyys levisi leviämistään hänen ruumiissaan. Hänen säärensä ja käsivartensa olivat hervottomat ja tunnottomat. Hän kääntyi Eufeemioksen puoleen ja käski häntä sanoilla, joille hänen ponnistuksensa eivät voineet antaa kuin kuiskauksen voiman, tuomaan kuvastimen. Mustatukkainen presbyteri kiirehti täyttämään käskyä.
Läheisen lampun valossa Petros katseli muotoaan kuvastimessa ja vavahti taaksepäin kuin aaveen nähtyään. Hänen kasvojensa iho vivahti siniselle, ja niiden piirteet olivat niin veltot, että hän tuskin saattoi tuntea itseään. Äkkiä nousi ajatus kuolemasta hänen sieluunsa ja pani ne hermot, jotka eivät vielä olleet puutuneet, vapisemaan kauhusta. Hän koetti tukeuttaa tätä ajatusta. Kuolla nyt, jolloin hänen elämänsä oikeastaan piti alkaa, sehän olisi jotakin käsittämätöntä, olisi julmaa kohtalon pilaa, järjetöntä jumalallisen järjen leikkiä, siis mahdottomuus.
Petros kutsutti lääkärin, joka oleskeli palatsissa. Kun tämä Hippokrateen ja Galenuksen määräysten mukaan alkoi uudestaan tutkia sairaan tilaa, tarkasti Petroksen silmä tuskallisesti hänen kasvojaan, päästäkseen selville hänen oikeasta ajatuksestaan sairauden luontoon ja päättymiseen nähden.
Eskulaapi oli vaiti, vaan näytti hämmästyneeltä ja huolestuneelta. Hän ei ollut kirjoissaan lukenut mistään tämänkaltaisesta tapauksesta. Vaan hän ei enää hetkeksikään epäillyt, ettei sairas nopeasti lähestynyt loppuaan.
Petros luki kaiken tämän hänen kasvoistaan, ja kuoleman tuska palasi taistellakseen tahdon kanssa, joka vaati elämään, ja epäilyksen kanssa, joka väitti mahdottomaksi kuolla sellaisella hetkellä.
Tällä hetkellä Clemens astui lukuhuoneeseen. Hän seisahtui ja näytti vaivoin tuntevan Petrosta. Vaan päästyään selville siitä, että tuo kuolemankaltainen haamu oli hänen kasvatusisänsä, hän heittäytyi hänen jalkoihinsa, syleili hänen polviaan ja puhkesi haikeihin valitushuutoihin.
Lääkäri ja Eufeemios kiirehtivät poistamaan onnettoman nuorukaisen, jonka käytös nähtävästi enensi Petroksen levottomuutta. Sen jälkeen sairas riisuttiin ja pantiin vuoteelle. Hän koetti antaa tiedoksi, ettei hän sitä tahtonut, vaan hänen kielensä oli halvattuna ja hänen leukapielensä lyijynraskaat ja liikkumattomat. Palatsissa asuvat papit saivat tunnin kuluttua Eufeemiokselta tiedon, että piispan tila oli sangen arveluttava. He kokoutuivat hänen vuoteensa ympärille ja ryhtyivät, kun lääkäri oli ilmoittanut että piispan kuolema oli lähellä, niihin juhlallisiin menoihin, joita tavallisesti toimitettiin kuolevan luona. Vahakynttilöitä sytytettiin, läsnä olevat polvistuivat, ja Eufeemios alkoi hartaalla äänellä lukea tavallisia kuolinrukouksia. Petros näki ja kuuli vielä, mitä hänen ympärillään toimitettiin, vaan hän voi ainoastaan katseellaan ilmaista sitä harmia, jonka koko menettely hänessä herätti. Kun hänen käsivartensa pantiin ristiin rinnalle, niin hän koetti, vaikka turhaan, vetää niitä takaisin. Vaan kun hän viimein tunsi, kuinka jääkylmyys tunkeutui hänen rintaansa ja läheni hänen sydäntään, niin hänen tietoisuutensa, niin kauan kun se vielä oli vaikuttamassa, supistui yhteen tunteeseen: että kuolema välttämättömänä lähestyi ja ettei tahto kyennyt sitä pidättämään. Kohtalon leikki, järjetön tai ei, oli todellisuus. Se oli hervaissut hänen jalkansa, vietyään sen Pietarin istuimelle, hervaissut hänen kätensä, koottuaan siihen maailman ohjakset.
Vielä muutama silmänräpäys itsetietoista elämää, jonka aikana kuvitusvoima loihti esiin pylväsmies Simoonin ja erään pullon kuvat — sen pullon jolla pylväsmies oli vajotettu kuolemankaltaiseen horrostilaan; — vielä yksi ajatus, katkera ja hirmuinen, jonka juuri tämä kuvittelunleikki herätti, ajatus kilpailijain juonista, myrkyistä ja horrosjuomista — ja viimeinen elon merkki oli kadonnut. Petros makasi ruumiina, jäsenet jäykkinä ja silmät sammuneina. Lääkäri pani kätensä hänen sydämelleen ja ilmoitti että hän oli kuollut.