— Minä en ole semmoista hyvyyttä ansainnut, sanoi piispa käyden edes takaisin lattialla, — vaan jätä tämä ja jatka!
— Sukulaisiaan, joita on vanha sisko, naimaton veljentytär ja viisivuotias veljenpoika, hän on muistanut muulla irtaimistollaan, jota ovat huonekalut, taloustarpeet ja naisorja.
— Ja sinä itse? puuttui piispa hieman kärsimättömästi puheeseen ja seisahtui uudestaan Eufeemioksen eteen ja mittaili häntä tutkivalla silmäyksellä.
— Mahdotonta on kuvata, miltä presbyterin kasvot näyttivät hänen tuossa istuessaan kädet sylissä, pää kumarassa ja nuo kummalliset silmät kulmakarvojen välistä luotuina ylöspäin Petrokseen. Nuo silmät välkähtivät — harmistako vai ilosta, on vaikea sanoa. Hän huokasi ja vastasi:
— Ah, rakas piispa, sinun halpa palvelijasi häpeää ansaitsemattomuuttaan. Minä en voinut aavistaa sellaista onnea. Vaan tuntisinpa sinut huonosti, jos luulisin sinun voivan ajatella, että minä houkutuksilla tai muilla keinoilla olisin viekoitellut tuota hyvää leskeä kirkolle tai sinulle vahingoksi vaan minulle itselleni eduksi…
— No niin! keskeytti piispa; — mitä lesken testamentti antaa sinulle?
Jälleen huoaten vastasi lyhytkaulainen luoden silmänsä alas:
— Jalo Apolloonia on niiden vähäisten vaan sydämellisten huolien palkinnoksi, joita olen osottanut hänelle hänen sairasvuoteellaan, lahjoittanut minulle parhaimman aarteensa, — kolme kristallipullossa säilytettyä karvaa pyhän Polykarpos-martyyrin parrasta.
— Sinä kadehdittava! huudahti piispa voimatta salata hymyään, joka päilyi hänen huulillaan.
— Olen todellakin kadehdittava, myönsi Eufeemios pureskellen kynsiään.